Tänään jäin kiinni pohtimasta, voisinko oppia juomaan kohtuudella. Olen kokeillut ja tiedän, että vastaus on kieltävä. Tai oikeastaan en pohtinut asiaa niinkään, vaan enemmän haaveilin siitä, että voisin osata juoda normaalisti.
Ongelmana on siis se, että jos lähden juopottelemaan, siitä käynnistyy aina putki, joka kestää yleensä pari vuorokautta samoilla silmillä, suuren osan ajasta siitä juopottelen itsekseni jossain puistossa aamulla tai vastaavaa. Silloin kadotan itseni ja muistot tältä ajalta ovat aina ihan kuin jonkun vieraan ihmisen muistoja. Olen melko varma, että saan jonkinlaisen psykoosin viinasta. Ja kun jatkan juomista, ylläpidän tätä sairasta tilaa. Haaveilin tänään siis siitä, että osaisin ryypätä kuin normaali ihminen: vetää kännit, mennä nukkumaan ja potea seuraavana aamuna krapulaa.
Haaveilu on vaarallista, sillä se voi johtaa siihen, että alan uskoa haaveeseeni. Niin on käynyt ennenkin. Olen kyllä onnistunut silloin tällöin käymään parilla kaljalla ilman, että se on ryöpsähtänyt parin päivän tai vähintään koko yön ryyppäykseksi, mutta ne kerrat ovat harvassa. Silloinkin on ollut sellainen tunne kuin kulkisi heikoilla jäillä. Tiedän siis, että en osaa juoda normaalisti (kirjoitin tähänkin lauseeseen aluksi "että en melko varmasti osaa juoda normaalisti" kuin olisin yrittänyt vakuutella itselleni, että ehkä voin oppia). Siksi en saisi edes kuvitella, millaista se olisi. Siinä käy nimittäin helposti niin, että ennen pitkää kokeilen, josko vain parin tuopin juominen onnistuisi. Ja sitten on koko projekti palasina.
Kiellän siis itseäni edes ajattelemasta sitä mahdollisuutta, että voisin juoda hallitusti. Sen sijaan yritän pohtia, miksi ylipäätään juon liikaa. Siitä lisää tuonnempana.
tiistai 15. tammikuuta 2008
maanantai 14. tammikuuta 2008
Päivä 50: tipaton tammikuu
Kuin huomaamatta olen näemmä viettämässä tipatonta tammikuuta. En olekaan sellaista kokeillut aiemmin. Minusta tipaton tammikuu on aina vaikuttanut idioottimaiselta projektilta. Arno Kotro kirjoittaa päivän Metro-lehdessä ihan osuvasti, että tipaton tammikuu on siitä kätevä, että sillä voi oikeuttaa sekä loppuvuoden pikkujouluördäykset että kevään kovan juopottelun.
Tipaton tammikuu on tekopyhä. Yritetäänkö sillä todistella, että alkoholin käyttö pysyy hallinnassa? Rangaistaan itseä kuukausi, jotta olisi helpompi ryypätä loput 11 kuukautta? Kuten jo aiemmin kirjoitin, kuukauden voi olla juomatta kuka tahansa. Siinä ajassa ei vielä ehdi tajuta mitään siitä, millaista raitis elämä todella on. Kuten Kotrokin kirjoittaa, tipaton tammikuu on eräänlaista epäelämää, jolloin kärsimättömänä odotetaan, että saisi taas ryypätä ja päivitellään, miten kurjaa ja ilotonta raittiin elämä onkaan.
Totta tietysti on, että kuukaudenkin tauko viinasta puhdistaa elimistöä mojovasti. Mutta jos ei sen aikana ymmärrä tarkastella juomatottumuksiaan kriittisesti, sillä ei loppujen lopuksi ole suurta merkitystä. Tipatonta tammikuuta tarvitsevat vain alkoholin suurkuluttajat. Heille voi olla tärkeää, että omatunto ei soimaa juomisesta, mutta todelliseen muutokseen he eivät pääse tipattomillaan, koska eivät osaa edes etsiä ilojaan mistään muualta sen lohduttoman ja synkän kuukautensa aikana.
Toisaalta: Kotro kirjoittaa, että jatkuva juominen on merkki vääristyneestä elämänasenteesta. En menisi näin pitkälle, koska kysymys on näkökulmasta. Onko rapajuoppous sen vääristyneempi tapa elää kuin raittius? Yhteiskunnan näkökulmasta ehkä onkin, mutta muitakin näkökulmia voi valita. Juopot sairastuvat ja kuolevat, mutta nämäkin asiat ovat luonnollisia. Ihminen ei oikeastaan voi tehdä mitään, mikä ei ole luonnollista, sillä kaikki on luonnollista. On hedelmätöntä alkaa vetää rajoja erilaisten elämäntapojen välille - kenelläkään ei pitäisi voida olla pokkaa sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin.
Yhteiskunnan näkökulmasta vaikkapa homous pitäisi saman periaatteen mukaisesti tuomita vääristyneeksi elämänasenteeksi: se ei palvele lajin säilymistä ja siten romuttaa yhteiskuntaa. Samoin kaikenlainen individualismi pitäisi tuomita: vain yhteisössä ja yhtenäiskulttuurissa on voimaa. Puhumattakaan siitä, että itsemurhan yritys pitäisi säätää rangaistavaksi ja abortti pitäisi kieltää. No, näitä hulluja hihhuleitahan valitettavasti on.
Jos ihminen haluaa ryypätä, ryypätköön. Ehkä hän tuhoaa sillä elämänsä, mutta se on hänen - ja vain hänen - suurin oikeutensa. Kunhan ei vedä muita mukanaan tuhoonsa. Rehellinen juoppo on minusta paljon arvostettavampi yksilö kuin tekopyhä itselleen valehtelija, joka yrittää verhota alkoholiongelmansa säälittävään yritykseen osoittaa, että pystyy olemaan kuukauden juomatta.
Joten terveisiä vain kaikille teille tipattoman tammikuun viettäjille: tiedätte itsekin olevanne alkoholisteja, mutta ette ole sitä vielä myöntäneet. Yrittäkääpä tammikuun jälkeen humalatonta helmikuuta. Siitä voitte jopa oppia jotain.
Tipaton tammikuu on tekopyhä. Yritetäänkö sillä todistella, että alkoholin käyttö pysyy hallinnassa? Rangaistaan itseä kuukausi, jotta olisi helpompi ryypätä loput 11 kuukautta? Kuten jo aiemmin kirjoitin, kuukauden voi olla juomatta kuka tahansa. Siinä ajassa ei vielä ehdi tajuta mitään siitä, millaista raitis elämä todella on. Kuten Kotrokin kirjoittaa, tipaton tammikuu on eräänlaista epäelämää, jolloin kärsimättömänä odotetaan, että saisi taas ryypätä ja päivitellään, miten kurjaa ja ilotonta raittiin elämä onkaan.
Totta tietysti on, että kuukaudenkin tauko viinasta puhdistaa elimistöä mojovasti. Mutta jos ei sen aikana ymmärrä tarkastella juomatottumuksiaan kriittisesti, sillä ei loppujen lopuksi ole suurta merkitystä. Tipatonta tammikuuta tarvitsevat vain alkoholin suurkuluttajat. Heille voi olla tärkeää, että omatunto ei soimaa juomisesta, mutta todelliseen muutokseen he eivät pääse tipattomillaan, koska eivät osaa edes etsiä ilojaan mistään muualta sen lohduttoman ja synkän kuukautensa aikana.
Toisaalta: Kotro kirjoittaa, että jatkuva juominen on merkki vääristyneestä elämänasenteesta. En menisi näin pitkälle, koska kysymys on näkökulmasta. Onko rapajuoppous sen vääristyneempi tapa elää kuin raittius? Yhteiskunnan näkökulmasta ehkä onkin, mutta muitakin näkökulmia voi valita. Juopot sairastuvat ja kuolevat, mutta nämäkin asiat ovat luonnollisia. Ihminen ei oikeastaan voi tehdä mitään, mikä ei ole luonnollista, sillä kaikki on luonnollista. On hedelmätöntä alkaa vetää rajoja erilaisten elämäntapojen välille - kenelläkään ei pitäisi voida olla pokkaa sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin.
Yhteiskunnan näkökulmasta vaikkapa homous pitäisi saman periaatteen mukaisesti tuomita vääristyneeksi elämänasenteeksi: se ei palvele lajin säilymistä ja siten romuttaa yhteiskuntaa. Samoin kaikenlainen individualismi pitäisi tuomita: vain yhteisössä ja yhtenäiskulttuurissa on voimaa. Puhumattakaan siitä, että itsemurhan yritys pitäisi säätää rangaistavaksi ja abortti pitäisi kieltää. No, näitä hulluja hihhuleitahan valitettavasti on.
Jos ihminen haluaa ryypätä, ryypätköön. Ehkä hän tuhoaa sillä elämänsä, mutta se on hänen - ja vain hänen - suurin oikeutensa. Kunhan ei vedä muita mukanaan tuhoonsa. Rehellinen juoppo on minusta paljon arvostettavampi yksilö kuin tekopyhä itselleen valehtelija, joka yrittää verhota alkoholiongelmansa säälittävään yritykseen osoittaa, että pystyy olemaan kuukauden juomatta.
Joten terveisiä vain kaikille teille tipattoman tammikuun viettäjille: tiedätte itsekin olevanne alkoholisteja, mutta ette ole sitä vielä myöntäneet. Yrittäkääpä tammikuun jälkeen humalatonta helmikuuta. Siitä voitte jopa oppia jotain.
perjantai 11. tammikuuta 2008
Päivä 47: Talvikuningas
Tänään vain pikainen kommentti: CMX:n Talvikuningas-albumi on huumaavan hyvä. Siitä tulee humalaan. Sitä kuunnellessa kuluu viikonloppu.
Olisin aseensa
salainen orjansa
veljien pettäjä
kuoleman tuoja
-Katkelma raidalta Pretoriaanikyborgit-
Olisin aseensa
salainen orjansa
veljien pettäjä
kuoleman tuoja
-Katkelma raidalta Pretoriaanikyborgit-
keskiviikko 9. tammikuuta 2008
Päivä 45: todellisuuden takana
Kuinka vahvasti me ateistit ripustaudummekaan uskonnottomuuteemme? Tieteellinen maailmankuvamme on hirveän suppea. Saatamme hylätä kristinuskon jumalineen, kukin omista syistämme. Uskon kieltäminen voi olla niin voimakasta, että hylkäämme täysin mahdollisuuden siihen, että todellisuudessamme saattaisi olla jotain maagista ja ylimaallista.
Tieteellinen maailmankuva selittää kaiken, eikö totta? Rationaalinen ihminen tietää todeksi sen, minkä voi mitata ja todentaa. En tiedä, vääristääkö vai selventääkö alkoholittomuus tapaani nähdä maailmaa, mutta viime aikoina olen alkanut suhtautua yhä skeptisemmin tieteeseen. Todellisuuden takana on paljon, jota tiede ei kykene käsittelemään.
Ajatellaan kiveä. Jos sitä tarkastelee tieteellisen maailmankuvan näkökulmasta, se on vaikkapa harmaa, kiinteä esine, joka muodostuu mineraaleista. Vähänkin laajemmasta tarkastelukulmasta tämä on kuitenkin vain kiven representaatio. Meidän aistimme tulkitsevat kiven sellaiseksi. Jo kissa, koira tai oranki näkevät kiven eri tavalla. Niille kivi on jotain muuta, osa todellisuutta ihmisen todellisuuden takana. Se näyttää ja tuntuu erilaiselta.
Jos olisi tarpeeksi hullu yrittääkseen löytää kiven syvemmän olemuksen, ihmiselle ja orangille ja kissalle näkyvän kiven representaatioiden tuolla puolen olevan kiveyden, voisi kai sanoa hieman latteasti, että kivi on energiaa. Sen kummemmin filosofian heittäytymättä, suhde tähän energiaan erottaa tieteellisen maailmankuvan ja mystisen maailmankuvan.
Tiettyyn mystiseen maailmankuvaan kuuluu uskomus, että energia vaikuttaa suoraan energiaan. Tieteellisen maailmankuvan mukaan energia siirtyy energiaan välikappaleen kautta. Edellisen maailmankuvan mukaan voisi ehkä olla mahdollista suunnata omaa energiaa kiveen ja liikuttaa sitä koskematta siihen. Jälkimmäisen mukaan energian siirto vaatii fyysisen kontaktin, käden tai kepin.
Joissain tapauksissa maaginen ja tieteellinen kohtaavat. Maagiseen uskovat ajattelevat, että ihminen voi esimerkiksi loitsimalla suunnata omaa energiaansa itseensä ja parantaa tauteja. Psykologiakin tunnustaa itsesuggestion voiman. Tästä on tietysti pitkä matka sihen, että aletaan leijuttaa kiviä ajatuksen voimalla, mutta siitä seuraa olennaisin ajatus:
Tiede suhtautuu maailmaan ehdottomasti. Sen mukaan todellisuus koostuu vain siitä, minkä on juuri nyt todistettu kuuluvan todellisuuteen. Historia on osoittanut, että tiede ei oikeastaan ole kovin usein oikeassa. Tieteellisesti tosiksi osoitetut käsitykset todellisuudesta kumotaan tämän tästä. Länsimainen tiede pyrkii yleisesti löytämään yhden ja ainoan totuuden asioista ja epäonnistuu siinä koko ajan.
Maaginen suhtautuu maailmaan nöyrästi. Se tunnustaa, ettei todellisuutta voida koskaan ymmärtää. Siitä voidaan tehdä tulkintoja ja olettamuksia, joista osan voidaan uskoa olevan lähellä totuutta, mutta toisista ei tiedetä mitään, eikä mistään voida sanoa mitään ehdotonta ja varmaa. Se hyväksyy, että totuuksia on monia.
Kirjailija Risto Isomäki tiivistää länsimaisen ja intialaisen aatehistorian eron hienosti romaanissaan Sarasvatin hiekkaa. Hän kirjoittaa kutakuinkin niin, että länsimaissa on kaksi ryhmää, jotka kiistelevät auringosta. Toisen ryhmän mielestä aurinko on pyöreä ja toisen ryhmän mielestä aurinko on kuuma. Ryhmät tappelevat näkemyseroistaan siihen asti, kunnes toinen ryhmä tappaa kaikki toiseen ryhmään kuuluvat. Intiassa taas hyväksytään, että aurinko on sekä pyöreä, että kuuma. Totuuksia on yhtä paljon kuin on ihmisiä, eikä yksikään totuus ole väärä.
Kuten tiedämme, intialaisessa maailmankuvassa mystinen, maaginen, on vahvasti läsnä.
Tiedettä ja maagista ei ehkä pitäisikään nähdä vastakkaisina maailmanselityksinä, vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä. Jos hyväksymme sen, että suurin osa maailman tiedosta on sellaista, jota emme koskaan saa selville, eikö silloin ole mahdollista, että jossain rajatun todellisuutemme reunamailla on myös jotain maagista?
Ja vielä pidemmälle vietynä: jos maailmankaikkeus koostuu energiasta, eikö energia ole se, jota erilaisissa kulttuureissa kuvaillaan sanalla jumala? Eikö jumala ole vain metafora maailmankaikkeuden (tai metagalaksin) rakennusaineelle? Tällaisen jumaluuden ateistikin pystyy hyväksymään, ainakin tämä ateisti. Jotain lohduttavaa on siinäkin olettamuksessa, että kun kuolemme, energiamme säilyy osana universumia, vaikka itse lakkaamme olemasta. Eivätkö taivaat, paratiisit ja jälleensyntymisopit olekin vain metaforia energian säilymisen laille?
Uskovaiset kuvittelevat usein, että ateistin maailma on kylmä, lohduton, toivoton ja synkkä. Minusta on kuitenkin lämpimämpi ajatus, että saatan joskus olla osa harmaata, kiinteää, mineraaleista muodostuvaa kappaletta kuin että jatkaisin ikuisuuden ajan omana persoonanani jonkin personoidun jumalhahmon alaisena. Edes kuolema pelastaa hierarkioilta!
"it scares the hell out of me
and the end is all I can see
and it scares the hell out of me
and the end is all I can see"
-Muse: Thoughts of a Dying Atheist-
Tieteellinen maailmankuva selittää kaiken, eikö totta? Rationaalinen ihminen tietää todeksi sen, minkä voi mitata ja todentaa. En tiedä, vääristääkö vai selventääkö alkoholittomuus tapaani nähdä maailmaa, mutta viime aikoina olen alkanut suhtautua yhä skeptisemmin tieteeseen. Todellisuuden takana on paljon, jota tiede ei kykene käsittelemään.
Ajatellaan kiveä. Jos sitä tarkastelee tieteellisen maailmankuvan näkökulmasta, se on vaikkapa harmaa, kiinteä esine, joka muodostuu mineraaleista. Vähänkin laajemmasta tarkastelukulmasta tämä on kuitenkin vain kiven representaatio. Meidän aistimme tulkitsevat kiven sellaiseksi. Jo kissa, koira tai oranki näkevät kiven eri tavalla. Niille kivi on jotain muuta, osa todellisuutta ihmisen todellisuuden takana. Se näyttää ja tuntuu erilaiselta.
Jos olisi tarpeeksi hullu yrittääkseen löytää kiven syvemmän olemuksen, ihmiselle ja orangille ja kissalle näkyvän kiven representaatioiden tuolla puolen olevan kiveyden, voisi kai sanoa hieman latteasti, että kivi on energiaa. Sen kummemmin filosofian heittäytymättä, suhde tähän energiaan erottaa tieteellisen maailmankuvan ja mystisen maailmankuvan.
Tiettyyn mystiseen maailmankuvaan kuuluu uskomus, että energia vaikuttaa suoraan energiaan. Tieteellisen maailmankuvan mukaan energia siirtyy energiaan välikappaleen kautta. Edellisen maailmankuvan mukaan voisi ehkä olla mahdollista suunnata omaa energiaa kiveen ja liikuttaa sitä koskematta siihen. Jälkimmäisen mukaan energian siirto vaatii fyysisen kontaktin, käden tai kepin.
Joissain tapauksissa maaginen ja tieteellinen kohtaavat. Maagiseen uskovat ajattelevat, että ihminen voi esimerkiksi loitsimalla suunnata omaa energiaansa itseensä ja parantaa tauteja. Psykologiakin tunnustaa itsesuggestion voiman. Tästä on tietysti pitkä matka sihen, että aletaan leijuttaa kiviä ajatuksen voimalla, mutta siitä seuraa olennaisin ajatus:
Tiede suhtautuu maailmaan ehdottomasti. Sen mukaan todellisuus koostuu vain siitä, minkä on juuri nyt todistettu kuuluvan todellisuuteen. Historia on osoittanut, että tiede ei oikeastaan ole kovin usein oikeassa. Tieteellisesti tosiksi osoitetut käsitykset todellisuudesta kumotaan tämän tästä. Länsimainen tiede pyrkii yleisesti löytämään yhden ja ainoan totuuden asioista ja epäonnistuu siinä koko ajan.
Maaginen suhtautuu maailmaan nöyrästi. Se tunnustaa, ettei todellisuutta voida koskaan ymmärtää. Siitä voidaan tehdä tulkintoja ja olettamuksia, joista osan voidaan uskoa olevan lähellä totuutta, mutta toisista ei tiedetä mitään, eikä mistään voida sanoa mitään ehdotonta ja varmaa. Se hyväksyy, että totuuksia on monia.
Kirjailija Risto Isomäki tiivistää länsimaisen ja intialaisen aatehistorian eron hienosti romaanissaan Sarasvatin hiekkaa. Hän kirjoittaa kutakuinkin niin, että länsimaissa on kaksi ryhmää, jotka kiistelevät auringosta. Toisen ryhmän mielestä aurinko on pyöreä ja toisen ryhmän mielestä aurinko on kuuma. Ryhmät tappelevat näkemyseroistaan siihen asti, kunnes toinen ryhmä tappaa kaikki toiseen ryhmään kuuluvat. Intiassa taas hyväksytään, että aurinko on sekä pyöreä, että kuuma. Totuuksia on yhtä paljon kuin on ihmisiä, eikä yksikään totuus ole väärä.
Kuten tiedämme, intialaisessa maailmankuvassa mystinen, maaginen, on vahvasti läsnä.
Tiedettä ja maagista ei ehkä pitäisikään nähdä vastakkaisina maailmanselityksinä, vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä. Jos hyväksymme sen, että suurin osa maailman tiedosta on sellaista, jota emme koskaan saa selville, eikö silloin ole mahdollista, että jossain rajatun todellisuutemme reunamailla on myös jotain maagista?
Ja vielä pidemmälle vietynä: jos maailmankaikkeus koostuu energiasta, eikö energia ole se, jota erilaisissa kulttuureissa kuvaillaan sanalla jumala? Eikö jumala ole vain metafora maailmankaikkeuden (tai metagalaksin) rakennusaineelle? Tällaisen jumaluuden ateistikin pystyy hyväksymään, ainakin tämä ateisti. Jotain lohduttavaa on siinäkin olettamuksessa, että kun kuolemme, energiamme säilyy osana universumia, vaikka itse lakkaamme olemasta. Eivätkö taivaat, paratiisit ja jälleensyntymisopit olekin vain metaforia energian säilymisen laille?
Uskovaiset kuvittelevat usein, että ateistin maailma on kylmä, lohduton, toivoton ja synkkä. Minusta on kuitenkin lämpimämpi ajatus, että saatan joskus olla osa harmaata, kiinteää, mineraaleista muodostuvaa kappaletta kuin että jatkaisin ikuisuuden ajan omana persoonanani jonkin personoidun jumalhahmon alaisena. Edes kuolema pelastaa hierarkioilta!
"it scares the hell out of me
and the end is all I can see
and it scares the hell out of me
and the end is all I can see"
-Muse: Thoughts of a Dying Atheist-
perjantai 4. tammikuuta 2008
Päivä 40: motto
On aika nousta vuoteesta
on aika muuttua inhimilliseksi
aika olla muille hyödyksi
..
jos tekopyhyys on kauneutta
olen nähnyt kauneinta maailmassa.
-Ultramariini-
on aika muuttua inhimilliseksi
aika olla muille hyödyksi
..
jos tekopyhyys on kauneutta
olen nähnyt kauneinta maailmassa.
-Ultramariini-
Päivä 40: "Ollaanko me joskus muka tehty jotain muuta kuin ryypätty?"
40 päivän selvyyden aikana olen ollut tekemisissä vain neljän ystäväni kanssa. Heistäkin kahden kanssa olen vaihtanut vain yhden tekstiviestin ja yhden kanssa kaksi sähköpostiviestiä.
Melko eristynyttä elämää.
Ja yhtäkkiä kirkastui miksi. Kaikki ihmiset, joihin vuosien varrella olen tutustunut, ovat olleet kännikavereita. Olen tutustunut heihin humalassa ja viettänyt heidän kanssaan aikaa pääasiassa humalassa.
Joitain heistä olen pitänyt hyvinäkin ystävinäni. Nyt alkaa tuntua siltä, ettei meillä ollut mitään muuta yhteistä kuin kaljoitteluseuran tarve ja viinanhimo.
Yhdelle heistä valitin joitain kuukausia sitten asiasta. Keskustelu oli lyhyt ja meni kuitakuinkin näin:
Minä: "Ärsyttää, ettei nykyään tule tehtyä kavereiden kanssa mitään muuta kuin ryypättyä!"
Kaverini: "Ollaanko me sitten joskus tehty jotain muutakin?"
Ja sillä kysymyksellään hän tiivisti ystäviin liittyvän problematiikkani. Kesti monta kuukautta ennen kuin todella ymmärsin asian. Nyt kun muistin asian, tajuan eräänkin ystäväni luonnehtineen minua kerran "juopottelukaverikseen". Silloin pidin sitä hyvänä, toverillisena ja jopa tavallaan intiiminä luonnehdintana. Taisin olla pahasti väärässä.
**
Minulla on ollut ongelmia ystävieni kanssa koko aikuisikäni. Olen tuntenut, että näen heitä vain jos itse pyydän heitä johonkin. Olen riidellyt useimpien kanssa ja loukannut melkeinpä jokaista.
Nyt minusta tuntuu, että useimmat konfliktit ovat aiheutuneet ristiriidasta tavassamme suhtautua ystävyyteemme. Siinä missä minä olen kuvitellut ystävyytemme kovinkin syvälliseksi, minä olen ollut heille vain ryyppyseuraa. Olen ehkä heidän näkökulmastaan ylittänyt sopimattomasti toveruutemme läheisyyden asteen rajoja kommentoimalla asioita joita minulla ei ole oikeutta kommentoida. Ja toisaalta minua on suututtanut heidän etäisyytensä, jota en kyennyt ymmärtämään.
Ja nyt, kun en enää käy baarissa, enkä bileissä, enkä juo, minua ei enää kannata pyytää mihinkään. Emmehän koskaan ole muutenkaan mitään muuta tehneet. Heillä kaikilla on omat ihmisensä, joiden kanssa tekevät muita asioita: harrastavat, urheilevat, hakevat kulttuurielämyksiä, syövät ja keskustelevat. Heillä kaikilla on ystävänsä.
**
Tämän havainnon tekeminen on samaan aikaan kannustavaa ja järkyttävää. Olen kiitollinen siitä yhdestä ystävästä, jonka kanssa olen ollut tekemisissä - siitä ainoasta johon olen tutustunut selvänä, jo ennen kuin olin koskaan alkoholia maistanut.
Ja toisaalta tämä havainto saattaa pakottaa minut tekemään eriskummallisen tempun: tutustumaan ystäviini uudestaan. Sillä mistäpä tässä iässä enää uusiakaan kavereita taikoo? Mitä vanhemmaksi muuttuu, sitä huonommaksi muuttuvat tilastolliset mahdollisuudet löytää uusia ystäviä.
**
Toisaalta kaikki aiemmat havaintoni voivat aiheutua myös psykoottisesta mielenterveyshäiriöstäni.
Melko eristynyttä elämää.
Ja yhtäkkiä kirkastui miksi. Kaikki ihmiset, joihin vuosien varrella olen tutustunut, ovat olleet kännikavereita. Olen tutustunut heihin humalassa ja viettänyt heidän kanssaan aikaa pääasiassa humalassa.
Joitain heistä olen pitänyt hyvinäkin ystävinäni. Nyt alkaa tuntua siltä, ettei meillä ollut mitään muuta yhteistä kuin kaljoitteluseuran tarve ja viinanhimo.
Yhdelle heistä valitin joitain kuukausia sitten asiasta. Keskustelu oli lyhyt ja meni kuitakuinkin näin:
Minä: "Ärsyttää, ettei nykyään tule tehtyä kavereiden kanssa mitään muuta kuin ryypättyä!"
Kaverini: "Ollaanko me sitten joskus tehty jotain muutakin?"
Ja sillä kysymyksellään hän tiivisti ystäviin liittyvän problematiikkani. Kesti monta kuukautta ennen kuin todella ymmärsin asian. Nyt kun muistin asian, tajuan eräänkin ystäväni luonnehtineen minua kerran "juopottelukaverikseen". Silloin pidin sitä hyvänä, toverillisena ja jopa tavallaan intiiminä luonnehdintana. Taisin olla pahasti väärässä.
**
Minulla on ollut ongelmia ystävieni kanssa koko aikuisikäni. Olen tuntenut, että näen heitä vain jos itse pyydän heitä johonkin. Olen riidellyt useimpien kanssa ja loukannut melkeinpä jokaista.
Nyt minusta tuntuu, että useimmat konfliktit ovat aiheutuneet ristiriidasta tavassamme suhtautua ystävyyteemme. Siinä missä minä olen kuvitellut ystävyytemme kovinkin syvälliseksi, minä olen ollut heille vain ryyppyseuraa. Olen ehkä heidän näkökulmastaan ylittänyt sopimattomasti toveruutemme läheisyyden asteen rajoja kommentoimalla asioita joita minulla ei ole oikeutta kommentoida. Ja toisaalta minua on suututtanut heidän etäisyytensä, jota en kyennyt ymmärtämään.
Ja nyt, kun en enää käy baarissa, enkä bileissä, enkä juo, minua ei enää kannata pyytää mihinkään. Emmehän koskaan ole muutenkaan mitään muuta tehneet. Heillä kaikilla on omat ihmisensä, joiden kanssa tekevät muita asioita: harrastavat, urheilevat, hakevat kulttuurielämyksiä, syövät ja keskustelevat. Heillä kaikilla on ystävänsä.
**
Tämän havainnon tekeminen on samaan aikaan kannustavaa ja järkyttävää. Olen kiitollinen siitä yhdestä ystävästä, jonka kanssa olen ollut tekemisissä - siitä ainoasta johon olen tutustunut selvänä, jo ennen kuin olin koskaan alkoholia maistanut.
Ja toisaalta tämä havainto saattaa pakottaa minut tekemään eriskummallisen tempun: tutustumaan ystäviini uudestaan. Sillä mistäpä tässä iässä enää uusiakaan kavereita taikoo? Mitä vanhemmaksi muuttuu, sitä huonommaksi muuttuvat tilastolliset mahdollisuudet löytää uusia ystäviä.
**
Toisaalta kaikki aiemmat havaintoni voivat aiheutua myös psykoottisesta mielenterveyshäiriöstäni.
keskiviikko 2. tammikuuta 2008
Päivä 38: katsaus lähitulevaisuuden karikoihin
Ensimmäiset 38 päivää alkoholitta ovat sujuneet mallikkaasti. Alun odottamaton inho alkoholia kohtaan on mennyt ohi ja nyt tunnen outoa pelkoa humalaa kohtaan. Tiedän, että olen hyvin kaoottinen persoona kännissä ja mitä enemmän saan etäisyyttä tähän persoonaan, sitä vähemmän häntä kaipaan. Pelko kumpuaakin siitä, että entä jos lipsahdan?
Alkoholista irrottautuminen ei ole vaikeaa. Tipattoman tammikuun pystyy vetämään läpi paatuneinkin alkoholisti, jos tahtoo. Viinasta irti pysyminen on vaikeampaa. Ensimmäiset 38 päivää ovat olleet kuin 5000 metrin kevyt hölkkä, mutta tässä vaiheessa suoritus alkaa kääntyä maratoniksi.
**
Vuodenvaihteessa olen aina hyvällä tuulella. Vanha vuosi epäonnistumisineen ja turhautumisineen voi mennä, on kuin nahkansa loisi tai vaihtaisi löylyveden. Voi ajatella, että tämä on se vuosi, jolloin kaikki vaikeudet kääntyvät hyväksi ja minustakin tulee parempi ihminen. Olen pettänyt itseäni tällä ajattelutavalla vuosikymmenen.
Mutta ensimmäisen kerran taidan tosissani uskoa väitteeseen. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että heidän persoonallisuutensa on hakattu kiveen jo varhaisnuoruudessa. He sanovat, että eivät voi enää muuttaa itseään, koska heidät on kasvatettu tietynlaisiksi. Tämä ei tietenkään ole totta. Persoonallisuus on jatkuvassa muutostilassa. 10 vuotta sitten olin täysin erilainen ihminen kuin nyt. Hitto, viikko sitten, päivä sitten, tunti sitten olin erilainen kuin olen nyt. Jopa tämän tekstin kirjoittaminen muuttaa minua jollain tavalla.
Hetkeäkään en usko, että olisin 10 vuoden kuluttua samanlainen ihminen kuin nyt. Ero aiempaan ajattelutapaani on, että nyt uskon olevani 10 vuoden kuluttua parempi. Aiemmin uskoin, että ainoa mahdollinen suunta on alaspäin. Tästä uudesta, myönteisestä suhtautumisesta itseeni minun on kiittäminen - näin uskallan väittää - alkoholittomuuttani.
*
Projektillani on silti luvassa vaarallisia karikoita.
1) Ensimmäinen vakava koetus seuraa noin kuukauden kuluttua, kun on tarkoitus lähteä kaveriporukalla löhölomalle aurinkokohteeseen. Miten pysytellä selvänä, kun muut pämppäävät?
2) Kevään tullen elämä alkaa hymyillä. Lämpö ja aurinko saavat huolettomalle tuulelle. Silloin on ollut tapana istuskella pussikaljoittelemassa, kun tarkenee. Alkavatko projektini ja elämäntapamuutokseni silloin tuntua etäiseltä projektilta. Kysynkö itseltäni, mitä ihmettä oikein ajattelin?
3) Minulla on tänä vuonna elämäni ensimmäinen oikea kesäloma. Miten pysytellä kuivin suin, kun heinäkuiset terassit houkuttavat, eikä järkevää tekemistäkään ole?
Alkoholista irrottautuminen ei ole vaikeaa. Tipattoman tammikuun pystyy vetämään läpi paatuneinkin alkoholisti, jos tahtoo. Viinasta irti pysyminen on vaikeampaa. Ensimmäiset 38 päivää ovat olleet kuin 5000 metrin kevyt hölkkä, mutta tässä vaiheessa suoritus alkaa kääntyä maratoniksi.
**
Vuodenvaihteessa olen aina hyvällä tuulella. Vanha vuosi epäonnistumisineen ja turhautumisineen voi mennä, on kuin nahkansa loisi tai vaihtaisi löylyveden. Voi ajatella, että tämä on se vuosi, jolloin kaikki vaikeudet kääntyvät hyväksi ja minustakin tulee parempi ihminen. Olen pettänyt itseäni tällä ajattelutavalla vuosikymmenen.
Mutta ensimmäisen kerran taidan tosissani uskoa väitteeseen. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että heidän persoonallisuutensa on hakattu kiveen jo varhaisnuoruudessa. He sanovat, että eivät voi enää muuttaa itseään, koska heidät on kasvatettu tietynlaisiksi. Tämä ei tietenkään ole totta. Persoonallisuus on jatkuvassa muutostilassa. 10 vuotta sitten olin täysin erilainen ihminen kuin nyt. Hitto, viikko sitten, päivä sitten, tunti sitten olin erilainen kuin olen nyt. Jopa tämän tekstin kirjoittaminen muuttaa minua jollain tavalla.
Hetkeäkään en usko, että olisin 10 vuoden kuluttua samanlainen ihminen kuin nyt. Ero aiempaan ajattelutapaani on, että nyt uskon olevani 10 vuoden kuluttua parempi. Aiemmin uskoin, että ainoa mahdollinen suunta on alaspäin. Tästä uudesta, myönteisestä suhtautumisesta itseeni minun on kiittäminen - näin uskallan väittää - alkoholittomuuttani.
*
Projektillani on silti luvassa vaarallisia karikoita.
1) Ensimmäinen vakava koetus seuraa noin kuukauden kuluttua, kun on tarkoitus lähteä kaveriporukalla löhölomalle aurinkokohteeseen. Miten pysytellä selvänä, kun muut pämppäävät?
2) Kevään tullen elämä alkaa hymyillä. Lämpö ja aurinko saavat huolettomalle tuulelle. Silloin on ollut tapana istuskella pussikaljoittelemassa, kun tarkenee. Alkavatko projektini ja elämäntapamuutokseni silloin tuntua etäiseltä projektilta. Kysynkö itseltäni, mitä ihmettä oikein ajattelin?
3) Minulla on tänä vuonna elämäni ensimmäinen oikea kesäloma. Miten pysytellä kuivin suin, kun heinäkuiset terassit houkuttavat, eikä järkevää tekemistäkään ole?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)