Yllätyin melkoisesti, kun luin Heath Ledgerin kuolleen. Luulin aluksi, että kysymys on pilasta tai väärinkäsityksestä. Niin kuin silloin, kun Type O Negativen laulaja Peter Steelen kerrottiin sairastelevan, sairauden pahenevan ja lopulta oli ilmeisesti ollut Steelen kuolinilmoitus sekä lehdessä että bändin nettisivuilla.
Ja sen jälkeen yhtye ilmoitti, että se olikin vitsi.
Mutta Ledgerin kuolema ei ollut huumoria. Olin juuri alkanut pitää miehestä ja odotin oikein innoissani tulevaa The Dark Knight -leffaa, jossa Ledger esittää Jokerin roolin. Odotan elokuvaa yhä ja olen varma, että Ledger pesee Jack Nicholsonin onnettoman ponnettoman Jokeri-näkemyksen mennen tullen.
Olin alkanut pitää Ledgeriä lahjakkaana ja seurattavan arvoisena näyttelijänä. Ja nyt hän on sitten kuollut. Ensin kuolinsyyksi kerrottiin huumeet, sitten unilääkkeet. Oli kummin päin tahansa, vaihtoehdot ovat karut. Joko Ledger oli typerä narkomaani tai sitten hän teki itsemurhan.
Lahjakas näyttelijä hän oli kuitenkin. R.I.P. Heath.
keskiviikko 23. tammikuuta 2008
tiistai 22. tammikuuta 2008
maanantai 21. tammikuuta 2008
Päivä 57, osa kolme: Televisiohistorian paras sarja
Eräänlaisena terapiatekemisenä olen parin kolmen kuukauden aikana katsellut kokonaisuudessaan Buffy, vampyyrintappaja -televisiosarjan. Olin aluksi melko skeptinen sarjaa kohtaan ja myönnettäköön että syynä oli sarjan nimi. Olin nähnyt joitain satunnaisia jaksoja aiemmin ja pidin sitä tavallaan ihan viihdyttävänä sarjana, jota voisi ehkä silloin tällöin katsella salaa myöntämättä asiaa kenellekään. Vähän niin kuin katselin joskus yksittäisiä jaksoja Sunset Beach -saippuasarjaa, vaikken varsinaisesti seurannut sitä.
Noin 30 vuotta kestäneen elämäni aikana en ole tehnyt mistään tv-sarjasta kolossaalisempaa virhearviota. Te jotka olette nähneet sarjan tiedätte jo, mistä kirjoitan, mutta sarjaan vihkiytymättömille väännettäköön rautalangasta: kyseessä ei ole pinnallinen high school -teinisarja, vaikka niin voisi sarjan nimen ja muutaman satunnaisen minuutin katselun perusteella päätellä. Myönnettäköön, että Buffy-koukkuun jääminen voi kestää muutaman jakson sulattelun ajan, mutta kun koukkuun jää, ei kyydistä tee mieli poistua.
Mistä Buffyn runsaudensarvea aloittaisi purkamaan? Perusidea kieltämättä kuulostaa naiivilta: 16-vuotias koulutyttö Buffy tappaa vampyyreja. Mutta se on vain pintaa. Kyseessä on äärimmäisen hyvin käsikirjoitettu sarja, joka on pinnalta kepeä ja sisältä syvä kuin ihmissielu. Buffy on humoristinen seikkailusarja, joka käsittelee kuin varkain isoja teemoja. Se on hauskempi kuin useimmat komediat ja jännittävä kuin mikä. Nokkela dialogi ei ole lainkaan teennäistä, vaan yksinkertaisesti parasta, mihin tv on koskaan kyennyt.
Buffy ottaa täysin uusia näkökulmia sankaruuden ja pahuuden teemoihin. Mielestäni ei olisi liioiteltua verrata Buffya Alan Mooren ja etenkin Neil Gaimanin maailmoihin. Uskallan väittää, että sarjan luoja Joss Whedon on Moorensa ja Gaimaninsa lukenut. Missä muualla kuin Buffyn maailmassa 100-vuotias, peroksidilla päänsä blondannut massamurhaaja voi kehittyä pahasta ja hieman ärsyttävästä sivuhenkilöstä koko sarjan samastuttavimmaksi ja moniulotteisimmaksi hahmoksi, jota katsoja säälii ja kannustaa täysin rinnoin?
Sarjan poikkeuksellinen feministinen ote tekee Buffysta kiintoisan. Buffyn naiset ovat vahvoja toimijoita, jotka eivät todellakaan tarvitse miestä pelastamaan pulasta. Sarja onkin kirjoitettu vahvasti naisnäkökulmasta, joka sallii sekä riuskat, toiminnalliset otteet että tyttömäisyyden puuskat. Silti Buffy ei ole "naisten sarja", vaan myös miesgalleria on monipuolisempi kuin yleensä. Se sallii erilaiset mieheyden muodot: hölösuinen perusmies, jurottava vakavikko, liukas naistenmies, kiltti ja lempeä poikaystävä, inisevä nörtti - kaikki kykenevät vaikka mihin. Sarjan luojat rakastavat hahmojaan ja se näkyy.
Kauhusarja on tehty sellaisella taidokkuudella, jota harvoin - jos koskaan aikaisemmin - on nähty televisiossa. 144 jaksossa ja seitsemässä tuotantokaudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljon heikkoja hetkiä. Osa jaksoista on häikäisevää taituruutta. Kun Buffyn dialogi oli saanut ylistystä, Joss Whedon päätti tehdä jakson lähes täysin dialogitta - ja tuloksena on aivan huikea jakso, joka sekä pelottaa että naurattaa. Buffyn kuudennen kauden musikaalijakso on kenties paras yksittäinen jakso, jota yhdessäkään amerikkalaisessa tv-sarjassa on nähty kuunaan.
Sarjan paras ja vaikein puoli on, että se palkitsee faninsa. Kun katselin sarjasta satunnaisia jaksoja, minusta tuntui, että siihen oli vaikea päästä sisään. Buffy palkitsee katsojan, joka on jaksanut roikkua mukana alkuvuosista asti. Parilla viimeisellä kaudella on jo niin paljon sivulauseissa heiteltyjä viittauksia aiempiin tapahtumiin, ettei niihin ehkä pääse kiinni, ellei ole seurannut sarjaa. Mutta fanille ne rikastuttavat ja syventävät sarjaa.
Kaiken kaikkiaan: Buffy the Vampire Slayer on minusta, noin 30-vuotiaasta populaarikulttuurin suurkuluttajasta, televisiohistorian parasta antia. Suosittelen karistamaan ennakkoluulot ja hankkimaan pari ensimmäistä kautta. Viimeistään toisella kaudella olet koukussa.
Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa Buffya on sivuttu tässä kirjoituksessa, jossa pohditaan muun muassa kulttuurilukutaidon merkitystä televisiosarjojen tulkinnassa. Tiivistyksenä Buffy-osiosta toimikoon seuraava lause:
"Yksi enemmistöltä tyystin yli hilseen menevä sarja on Buffy - päällisin puolin naiivi ja teinimäinen sarja, jonka ironisen pinnan alla on kuitenkin havaittavissa älykkäitä pohdiskeluja. Esimerkiksi viidennen tuotantokauden Spike-kuviot muistuttavat Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohdintoja, joskaan eivät ole yhtä ryppyotsaisen tylsiä."
Noin 30 vuotta kestäneen elämäni aikana en ole tehnyt mistään tv-sarjasta kolossaalisempaa virhearviota. Te jotka olette nähneet sarjan tiedätte jo, mistä kirjoitan, mutta sarjaan vihkiytymättömille väännettäköön rautalangasta: kyseessä ei ole pinnallinen high school -teinisarja, vaikka niin voisi sarjan nimen ja muutaman satunnaisen minuutin katselun perusteella päätellä. Myönnettäköön, että Buffy-koukkuun jääminen voi kestää muutaman jakson sulattelun ajan, mutta kun koukkuun jää, ei kyydistä tee mieli poistua.
Mistä Buffyn runsaudensarvea aloittaisi purkamaan? Perusidea kieltämättä kuulostaa naiivilta: 16-vuotias koulutyttö Buffy tappaa vampyyreja. Mutta se on vain pintaa. Kyseessä on äärimmäisen hyvin käsikirjoitettu sarja, joka on pinnalta kepeä ja sisältä syvä kuin ihmissielu. Buffy on humoristinen seikkailusarja, joka käsittelee kuin varkain isoja teemoja. Se on hauskempi kuin useimmat komediat ja jännittävä kuin mikä. Nokkela dialogi ei ole lainkaan teennäistä, vaan yksinkertaisesti parasta, mihin tv on koskaan kyennyt.
Buffy ottaa täysin uusia näkökulmia sankaruuden ja pahuuden teemoihin. Mielestäni ei olisi liioiteltua verrata Buffya Alan Mooren ja etenkin Neil Gaimanin maailmoihin. Uskallan väittää, että sarjan luoja Joss Whedon on Moorensa ja Gaimaninsa lukenut. Missä muualla kuin Buffyn maailmassa 100-vuotias, peroksidilla päänsä blondannut massamurhaaja voi kehittyä pahasta ja hieman ärsyttävästä sivuhenkilöstä koko sarjan samastuttavimmaksi ja moniulotteisimmaksi hahmoksi, jota katsoja säälii ja kannustaa täysin rinnoin?
Sarjan poikkeuksellinen feministinen ote tekee Buffysta kiintoisan. Buffyn naiset ovat vahvoja toimijoita, jotka eivät todellakaan tarvitse miestä pelastamaan pulasta. Sarja onkin kirjoitettu vahvasti naisnäkökulmasta, joka sallii sekä riuskat, toiminnalliset otteet että tyttömäisyyden puuskat. Silti Buffy ei ole "naisten sarja", vaan myös miesgalleria on monipuolisempi kuin yleensä. Se sallii erilaiset mieheyden muodot: hölösuinen perusmies, jurottava vakavikko, liukas naistenmies, kiltti ja lempeä poikaystävä, inisevä nörtti - kaikki kykenevät vaikka mihin. Sarjan luojat rakastavat hahmojaan ja se näkyy.
Kauhusarja on tehty sellaisella taidokkuudella, jota harvoin - jos koskaan aikaisemmin - on nähty televisiossa. 144 jaksossa ja seitsemässä tuotantokaudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljon heikkoja hetkiä. Osa jaksoista on häikäisevää taituruutta. Kun Buffyn dialogi oli saanut ylistystä, Joss Whedon päätti tehdä jakson lähes täysin dialogitta - ja tuloksena on aivan huikea jakso, joka sekä pelottaa että naurattaa. Buffyn kuudennen kauden musikaalijakso on kenties paras yksittäinen jakso, jota yhdessäkään amerikkalaisessa tv-sarjassa on nähty kuunaan.
Sarjan paras ja vaikein puoli on, että se palkitsee faninsa. Kun katselin sarjasta satunnaisia jaksoja, minusta tuntui, että siihen oli vaikea päästä sisään. Buffy palkitsee katsojan, joka on jaksanut roikkua mukana alkuvuosista asti. Parilla viimeisellä kaudella on jo niin paljon sivulauseissa heiteltyjä viittauksia aiempiin tapahtumiin, ettei niihin ehkä pääse kiinni, ellei ole seurannut sarjaa. Mutta fanille ne rikastuttavat ja syventävät sarjaa.
Kaiken kaikkiaan: Buffy the Vampire Slayer on minusta, noin 30-vuotiaasta populaarikulttuurin suurkuluttajasta, televisiohistorian parasta antia. Suosittelen karistamaan ennakkoluulot ja hankkimaan pari ensimmäistä kautta. Viimeistään toisella kaudella olet koukussa.
Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa Buffya on sivuttu tässä kirjoituksessa, jossa pohditaan muun muassa kulttuurilukutaidon merkitystä televisiosarjojen tulkinnassa. Tiivistyksenä Buffy-osiosta toimikoon seuraava lause:
"Yksi enemmistöltä tyystin yli hilseen menevä sarja on Buffy - päällisin puolin naiivi ja teinimäinen sarja, jonka ironisen pinnan alla on kuitenkin havaittavissa älykkäitä pohdiskeluja. Esimerkiksi viidennen tuotantokauden Spike-kuviot muistuttavat Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohdintoja, joskaan eivät ole yhtä ryppyotsaisen tylsiä."
Päivä 57, osa kaksi: Samastumisen vaikeutta
Eräs liikaa juova tuttavani yritti joitain aikoja sitten tyrkyttää minulle olutta. Istuimme muutaman ihmisen porukalla pubissa: minä join kivennäisvettä ja muut kaljaa. Olimme voittaneet pubitietovisan, josta sai palkinnoksi tuopillisen naamaa kohden. Toisessa tilanteessa olisin pyytänyt oman voittopokaalini alkoholittomana versiona, mutta minun ei tehnyt mieli juoda enää mitään, joten annoin sen tulla kaljana - ajattelin, että onpa sitten kavereilla enemmän hörpittävää.
Tämä liikaa juova tuttavani alkoi sitten huuli ymmyrkäisenä ihmetellä, enkö nyt edes yhtä juo. Sanoin, ettei tee mieli, mutta näin hänen kasvoistaan, ettei hän ymmärtänyt sanomaani. Hän alkoi tivata, pelkäänkö ratkeavani ryyppäämään, jos juon yhden. Osittain pelkäsinkin, mutta suurempi syy oli, ettei minun tehnyt mieli sitä ensimmäistä nousuhumalan tunnetta, joka jo yhdestä tuopista tulee. Aiemmin se oli minusta humalan nautinnollisin vaihe - rentouttava ja hymyilyttävä.
Mutta nyt näin ensimmäisen oluen vaikutuksen eri tavalla: rentoutumisen sijasta näin kömpelyyden ja aistien terävyyden vääjäämättömän katoamisen. Hilpeän hiprakan sijasta näin huumeen pakottaman synteettisen hauskuuden, eräänlaisen pakonomaisen tekovirneen. Yritin selittää, että minun ei tee mieli sitä tunnetta, joka alkoholista tulee. Hän oli hetken hiljaa ja otti muutaman hörpyn juomastaan. Tovin kuluttua hän palasi asiaan ja yritti ehdottaa kompromissia: että ottaisin edes puolet oluesta. Pointtini ei selvästikään mennyt perille.
Alkoholin kanssa on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa - joko humallut tai et juo mitään. Oli kyse sitten 40-kiloisesta teinitytöstä tai 200-kiloisesta rahtarimiehestä, alkoholi vaikuttaa vaikka kuinka pieninä annoksina. Ei tarvita kuin se ensimmäinen kulaus antamaan tutun tunteen. Jos ei sitä tee mieli, ei ole mitään merkitystä sillä, juoko puolikkaan tuopin vai kokonaisen.
Tietenkin hän oli jo hieman humalassa ja hänen ymmärryksensä siksi sumentunut. Mutta asian ydin on, että hän ei kyennyt asettumaan asemaani. Syy siihen on tietenkin, ettei hän minun käsittääkseni ollut koskaan kokeillut pitkää selvää kautta. Alkoholi oli niin luonnollinen osa hänen elämänsä vapaahetkiä, ettei hän yksinkertaisesti tiennyt, mistä puhuin. Jos jostain asiasta saa itse nautintoa, voi olla vaikea ymmärtää, että joku voi saada nautintoa sen samaisen asian välttämisestä. Joku pukeutuu kokovalkoiseen, joku toinen pelkkään mustaan.
Tiedän tämän, koska vielä vuosi sitten olin itse se kaljan tyrkyttäjä. Jos joku joi teetä, yritin houkutella ottamaan oluen. Jos joku joi yhden tuopin, halusin hänen ottavan toisen - saatoin ostaa vaikka kannullisen alkoholijuomaa, jotta saisin jonkun muun juomaan lisää. Jos joku oli lähdössä ennen pilkkua, pyysin jatkamaan vielä tunnin tai pari. Ravintolan sulkeuduttua halusin ihmisten lähtevän jatkoille. Pahimmillaan halusin lähteä jonkun kanssa jatkoilta aamukaljalle.
Ihmettelin, mikseivät ihmiset kovin usein halunneet lähteä näihin hullun hankkeisiini. En ihmettele enää. Jos näkisin vuoden takaisen itseni ravintolapöydässä tuoppi edessään, menisin toiseen baariin.
Tämä liikaa juova tuttavani alkoi sitten huuli ymmyrkäisenä ihmetellä, enkö nyt edes yhtä juo. Sanoin, ettei tee mieli, mutta näin hänen kasvoistaan, ettei hän ymmärtänyt sanomaani. Hän alkoi tivata, pelkäänkö ratkeavani ryyppäämään, jos juon yhden. Osittain pelkäsinkin, mutta suurempi syy oli, ettei minun tehnyt mieli sitä ensimmäistä nousuhumalan tunnetta, joka jo yhdestä tuopista tulee. Aiemmin se oli minusta humalan nautinnollisin vaihe - rentouttava ja hymyilyttävä.
Mutta nyt näin ensimmäisen oluen vaikutuksen eri tavalla: rentoutumisen sijasta näin kömpelyyden ja aistien terävyyden vääjäämättömän katoamisen. Hilpeän hiprakan sijasta näin huumeen pakottaman synteettisen hauskuuden, eräänlaisen pakonomaisen tekovirneen. Yritin selittää, että minun ei tee mieli sitä tunnetta, joka alkoholista tulee. Hän oli hetken hiljaa ja otti muutaman hörpyn juomastaan. Tovin kuluttua hän palasi asiaan ja yritti ehdottaa kompromissia: että ottaisin edes puolet oluesta. Pointtini ei selvästikään mennyt perille.
Alkoholin kanssa on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa - joko humallut tai et juo mitään. Oli kyse sitten 40-kiloisesta teinitytöstä tai 200-kiloisesta rahtarimiehestä, alkoholi vaikuttaa vaikka kuinka pieninä annoksina. Ei tarvita kuin se ensimmäinen kulaus antamaan tutun tunteen. Jos ei sitä tee mieli, ei ole mitään merkitystä sillä, juoko puolikkaan tuopin vai kokonaisen.
Tietenkin hän oli jo hieman humalassa ja hänen ymmärryksensä siksi sumentunut. Mutta asian ydin on, että hän ei kyennyt asettumaan asemaani. Syy siihen on tietenkin, ettei hän minun käsittääkseni ollut koskaan kokeillut pitkää selvää kautta. Alkoholi oli niin luonnollinen osa hänen elämänsä vapaahetkiä, ettei hän yksinkertaisesti tiennyt, mistä puhuin. Jos jostain asiasta saa itse nautintoa, voi olla vaikea ymmärtää, että joku voi saada nautintoa sen samaisen asian välttämisestä. Joku pukeutuu kokovalkoiseen, joku toinen pelkkään mustaan.
Tiedän tämän, koska vielä vuosi sitten olin itse se kaljan tyrkyttäjä. Jos joku joi teetä, yritin houkutella ottamaan oluen. Jos joku joi yhden tuopin, halusin hänen ottavan toisen - saatoin ostaa vaikka kannullisen alkoholijuomaa, jotta saisin jonkun muun juomaan lisää. Jos joku oli lähdössä ennen pilkkua, pyysin jatkamaan vielä tunnin tai pari. Ravintolan sulkeuduttua halusin ihmisten lähtevän jatkoille. Pahimmillaan halusin lähteä jonkun kanssa jatkoilta aamukaljalle.
Ihmettelin, mikseivät ihmiset kovin usein halunneet lähteä näihin hullun hankkeisiini. En ihmettele enää. Jos näkisin vuoden takaisen itseni ravintolapöydässä tuoppi edessään, menisin toiseen baariin.
Päivä 57: Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan
Aivot toimivat oudoin tavoin.
Jouduin viime viikon lopulla sairaalaan. Sain jonkin oudon kipukohtauksen, joka yltyi niin sietämättömäksi, että oli pakko tilata ambulanssi. Makoilin sohvalla valittaen ja huutaen kivusta, kun ambulanssimiehet tulivat. Mittasivat pulssia ja kyselivät rutiinikysymyksiään, joihin yritin vastailla parhaani mukaan vaikerointini keskeltä. Toinen ambulanssimiehistä kyseli mahdollisia syitä kipuihini ja yhtenä kysymyksenä muiden joukossa oli: oletko käyttänyt viime aikoina paljon alkoholia?
Muutamassa sekunnissa ehdin mielessäni a) suuttua moisesta epäilystä, b) tuntea ylpeyttä siitä että saatoin vastata kieltävästi ja c) harkita kertovani tälle tuntemattomalle ambulanssimiehelle, että minulla on vuoden juomattomuusprojekti ja projektilla blogi.
Vastasin lyhyesti "en". Sen seurauksena minut kiidätettiin sairaalaan, laitettiin tiputukseen ja annettiin kipulääkettä suoraan suoneen. Mistään vakavasta ei ilmeisesti ollut kysymys, sillä lääkkeen vaikutettua kipu katosi, eikä enää palannut. Myöhemmin kuulin lääkäriltä, että 50 prosenttia äkillisistä minun kaltaisistani kipukohtauksista jää diagnosoimatta.
**
Vaikka tässä tapauksessa "alkoholilla ei ollut osuutta asiaan", on totta, että alkoholi rasittaa tolkuttomasti ruuansulatuselimistöä. Olen 57 päivässä huomannut eron. Kun juo kohtalaisen säännöllisesti - saati runsaasti - alkoholia, erilaiset epämääräiset kivut ja säryt saattavat vaivata vähän väliä. Sattuu vatsaan tai mitä erilaisimpiin lihaksiin, jopa silmien taakse tai korviin. Ei näitä kaikkia särkyjä välttämättä osaa yhdistää alkoholiin. Alkoholittomana useat näistä säryistä katoaa.
Olen kyllä edelleen melko vaivainen esimerkiksi selkäsärkyineni, mutta nyt säryt ja niiden syyt on helppo paikantaa. Selkään sattuu, koska olen tehnyt töitä tietokoneella viiden päivän ajan. Vatsaan sattuu, koska mätin giga-hampurilaisaterian. Päähän sattuu, koska en ole juonut tarpeeksi vettä. Juuri koskaan ei enää käy niin, että yhtäkkiä alkaisi sattua korvanlehteen, enkä tietäisi miksi.
Jouduin viime viikon lopulla sairaalaan. Sain jonkin oudon kipukohtauksen, joka yltyi niin sietämättömäksi, että oli pakko tilata ambulanssi. Makoilin sohvalla valittaen ja huutaen kivusta, kun ambulanssimiehet tulivat. Mittasivat pulssia ja kyselivät rutiinikysymyksiään, joihin yritin vastailla parhaani mukaan vaikerointini keskeltä. Toinen ambulanssimiehistä kyseli mahdollisia syitä kipuihini ja yhtenä kysymyksenä muiden joukossa oli: oletko käyttänyt viime aikoina paljon alkoholia?
Muutamassa sekunnissa ehdin mielessäni a) suuttua moisesta epäilystä, b) tuntea ylpeyttä siitä että saatoin vastata kieltävästi ja c) harkita kertovani tälle tuntemattomalle ambulanssimiehelle, että minulla on vuoden juomattomuusprojekti ja projektilla blogi.
Vastasin lyhyesti "en". Sen seurauksena minut kiidätettiin sairaalaan, laitettiin tiputukseen ja annettiin kipulääkettä suoraan suoneen. Mistään vakavasta ei ilmeisesti ollut kysymys, sillä lääkkeen vaikutettua kipu katosi, eikä enää palannut. Myöhemmin kuulin lääkäriltä, että 50 prosenttia äkillisistä minun kaltaisistani kipukohtauksista jää diagnosoimatta.
**
Vaikka tässä tapauksessa "alkoholilla ei ollut osuutta asiaan", on totta, että alkoholi rasittaa tolkuttomasti ruuansulatuselimistöä. Olen 57 päivässä huomannut eron. Kun juo kohtalaisen säännöllisesti - saati runsaasti - alkoholia, erilaiset epämääräiset kivut ja säryt saattavat vaivata vähän väliä. Sattuu vatsaan tai mitä erilaisimpiin lihaksiin, jopa silmien taakse tai korviin. Ei näitä kaikkia särkyjä välttämättä osaa yhdistää alkoholiin. Alkoholittomana useat näistä säryistä katoaa.
Olen kyllä edelleen melko vaivainen esimerkiksi selkäsärkyineni, mutta nyt säryt ja niiden syyt on helppo paikantaa. Selkään sattuu, koska olen tehnyt töitä tietokoneella viiden päivän ajan. Vatsaan sattuu, koska mätin giga-hampurilaisaterian. Päähän sattuu, koska en ole juonut tarpeeksi vettä. Juuri koskaan ei enää käy niin, että yhtäkkiä alkaisi sattua korvanlehteen, enkä tietäisi miksi.
torstai 17. tammikuuta 2008
Päivä 53, osa kaksi: mitä sain, mitä menetin?
Sellaista ei olekaan kuin ilmainen lounas.
Niin suuri osa elämästäni on nivoutunut alkoholiin, että on aika listata juomisen hyödyt ja haitat. Mitä juomalla sain, mitä menetin?
Mitä sain eli plussat:
+ sosiaalista varmuutta
+ kavereita
+ oivaltavia ajatuksia
+ loistavaa ajanvietettä
+ paljon hauskoja hetkiä
+ kaivattuja seksikokemuksia
+ ei-kaivattuja seksikokemuksia
+ hyvän olon
+ elämänkokemusta
+ kiinnostavia keskusteluja
+ vahvistunutta nautintoa musiikista ja tanssimisesta
+ hetkellisen avun ahdistukseen ja masennukseen
+ makunautintoja
Mitä menetin eli miinukset:
- parisuhteen (mutta sain tilalle kaivertamattoman kihlasormuksen, jonka voi pantata pahan päivän tullen)
- työn (mutta se olikin vain määräaikainen)
- mielenterveyden (mutta sain tilalle persoonallisuushäiriön)
- kohtalaisen yleiskunnon
- hoikan vartalon (mutta sain tilalle kaljamahan)
- tolkuttomasti rahaa
- ystäviä
- moraalini (mutta sain tilalle repaleisen omantunnon)
- osan aivokapasiteetistani
- vapaan tahdon (mutta sain tilalle riippuvuuden)
- luottotiedot
- melkein toisen parisuhteen
- itsetuntoni
- maineeni
Niin suuri osa elämästäni on nivoutunut alkoholiin, että on aika listata juomisen hyödyt ja haitat. Mitä juomalla sain, mitä menetin?
Mitä sain eli plussat:
+ sosiaalista varmuutta
+ kavereita
+ oivaltavia ajatuksia
+ loistavaa ajanvietettä
+ paljon hauskoja hetkiä
+ kaivattuja seksikokemuksia
+ ei-kaivattuja seksikokemuksia
+ hyvän olon
+ elämänkokemusta
+ kiinnostavia keskusteluja
+ vahvistunutta nautintoa musiikista ja tanssimisesta
+ hetkellisen avun ahdistukseen ja masennukseen
+ makunautintoja
Mitä menetin eli miinukset:
- parisuhteen (mutta sain tilalle kaivertamattoman kihlasormuksen, jonka voi pantata pahan päivän tullen)
- työn (mutta se olikin vain määräaikainen)
- mielenterveyden (mutta sain tilalle persoonallisuushäiriön)
- kohtalaisen yleiskunnon
- hoikan vartalon (mutta sain tilalle kaljamahan)
- tolkuttomasti rahaa
- ystäviä
- moraalini (mutta sain tilalle repaleisen omantunnon)
- osan aivokapasiteetistani
- vapaan tahdon (mutta sain tilalle riippuvuuden)
- luottotiedot
- melkein toisen parisuhteen
- itsetuntoni
- maineeni
Päivä 53: raskasta ja kylmää, tasaista
Tähän kuulee meren.
Se on nälkäinen kuin eläin.
Levoton ja elävä, tie kaikkialle.
Tähän kuulee meren, rannan talon tuntumassa, rakkaudesta kaukana
päivät pitkiä kuin yöt.
Satanut jo monta päivää
raskasta ja kylmää, tasaista,
satanut kuin meren suojaan kaikki vesi tahtoisi palata.
Pian valo värisee ja sammuu, puhe päässä taukoaa;
muistan kaiken tapahtuneen
kuin jonkun toisen tarinaa.
-CMX: Revontulten repijä-
Se on nälkäinen kuin eläin.
Levoton ja elävä, tie kaikkialle.
Tähän kuulee meren, rannan talon tuntumassa, rakkaudesta kaukana
päivät pitkiä kuin yöt.
Satanut jo monta päivää
raskasta ja kylmää, tasaista,
satanut kuin meren suojaan kaikki vesi tahtoisi palata.
Pian valo värisee ja sammuu, puhe päässä taukoaa;
muistan kaiken tapahtuneen
kuin jonkun toisen tarinaa.
-CMX: Revontulten repijä-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)