Päivä 22: viinakarkit ja itsensä kadottaminen

Punssisuklaa, rommikonvehdit ja muut "aikuisten karkit" ovat minusta aina olleet yököttäviä. En parhaalla tahdollakaan ymmärrä, mikä niissä viehättää. Jos haluaa kermalikööriä tai rommia, luulisi, että ne voi juoda erikseen ja nauttia suklaan suklaana.

Olen aina rakastanut suklaata. Viime jouluna pääsin ensimmäisen kerran kosketuksiin todellisten suklaanautintojen kanssa, kun sain lahjaksi käsin valmistettuja konvehteja. Ja minkä nautinnon ne soivatkaan! On vaikea kuvailla, kuinka paljon paremmalta ne maistuvat kuin jotkin arkiset Fazer-levyt. On kuin vertaisi Lidlin halvinta nakkia ja 30 euron ravintolaleikettä toisiinsa. Vertaus on tietysti epäreilu: Fazer-levyt täyttävät oman tehtävänsä hyvin. Mutta käsin tehdyt konvehdit ovat lähempänä taidetta. Joululahjana ne ovat siitäkin oivia, että antaja voi valita jokaisen makeisen erikseen saajalle.

Pääsin muuten nautiskelemaan eilen aivan ilmaiseksi äsken mainitsemaani 30 euron sisäfileleikettä. Jotain sen mausta kertonee, että kukaan syöjistä ei puhunut koko ruokailun aikana sanaakaan. Kaikki hymyilivät lopuksi onnellisesti, raukeasti.

Tällainen ruoka on todellakin lähellä taidetta. Kyse ei ole pelkästään ravinnontarpeen tyydyttämisestä. Kun joku valmistaa tällaisen tolkuttoman hyvän aterian, hän tekee kaikkensa, jotta sen syöjä nauttisi kaikilla aisteillaan mahdollisimman paljon ja saisi siitä huikeita elämyksiä. Eikö taidekin onnistuessaan aiheuta kokijassaan samankaltaisia reaktioita kuin loistokas ruoka? Jos tässä maailmassa on jotain jumalaista, ne ovat tällaiset kokemukset.

Oli kyse sitten suklaasta, leikkeistä tai mistä hyvänsä - joku tuntemattomaksi jäävä ihminen on käyttänyt kaiken taitonsa, kaiken oppimansa, jotta toinen tuntematon kadottaa hetkeksi itsensä. Voiko suurempaa pyyteettömyyttä olla?

Päivä 20, osa kaksi: Viinistä ja juustosta

Teknisesti ottaen päämääräni olla alkoholitta vuosi kariutui jo eilen, päivänä numero 19.
Söin Schärdingerin Weinkäse-juustoa eli punaviinillä pestyä valkohomejuustoa. Siinä on pesun jäljiltä aavistus viinin makua. Lasketaanko se alkoholittomuuden rikkomiseksi?

Juusto itsessään ei ollut kovin hyvää, muttei pahaakaan. Se oli hyvin mitäänsanomattoman makuista. Luin eräästä juustokirjasta mainion yleisohjeen juustojen maisteluun: mitä rumempi juusto on ja mitä pahemmalta se haisee, sitä paremmalta se maistuu. Epäilemättä se on totta, mutta Sokoksen juustohyllystä ei löytynyt kovin rumia juustoja. Weinkäse oli pieni, heiveröinen pala juustoa, jonka rumuus, jos ei nyt kirkunut, niin ainakin piipitti surkeasti hyllystä. Halusin sen. Se puhutteli minua. Kotona havaitsin ilokseni, että se haisi törkeän pahalta. Siksi sen laimea maku olikin pettymys.

Suosittelen kaikkia rohkaistumaan kokeilemaan rumia, haisevia juustoja. Kevytjuustojen ostajien kanssa en sen sijaan suostu edes keskustelemaan kulinarismista. He eivät ole ymmärtäneet, että rasva on juuston maku. Jos rasvan poistaa, jäljelle ei jää oikeaa juustoa.

Joku voisi tässä vaiheessa huomauttaa, että kevytjuusto on terveellisempää kuin rasvainen juusto. Siihen voisi huomauttaa takaisin, että eikö kunnollisen makuista juustoa voi syödä vähemmän sen sijaan, että ostaisi kökkölight-juustoja?

Toisekseen kevyttuotteiden terveellisyys on täysin näennäistä. Ne ovat täynnä tyhjiä kaloreita, joista keho ei hyödy mitään, toisin kuin rasvaisten juustojen kaloreista. Eivätkä ne edes maistu miltään. Alkaa käydä rasittavaksi, kun joissain kaupoissa jopa perus-edamia joutuu penkomaan esiin jostain kevyttuotteiden seasta. Pannaan sellainen paska, sanon minä.