Yli 70 päivää takana ja sanottava tässä blogissa alkaa käydä vähiin. Mitä vähemmän alkoholi on mielessä, sitä vähemmän syitä keksii kirjoittaa mitään siihen liittyvää.
Kävin päiväsaikaan baarissa ja huomasin, ettei käynyt mielessäkään tilata mitään alkoholipitoista. Se on kai edistystä.
Yhtenä päivänä pohdin, että tavallaan olisi kivaa viettää myöhemmin vuodesta kiva, aurinkoinen kevätpäivä päiväkänniä vetäen. Mutta sitten ajattelin, miltä humaltuminen konkreettisesti tuntuu ja alkoi puistattaa. Oudon ristiriitainen olo.
Nysvään kotona koko ajan enemmän. Viime aikoina olen sarjakuvanörttiytynyt. Mikäli joku sarjakuvista kiinnostunut sattuu lukemaan tätä, täytyy suositella kolmea sarjakuvaa: Wetworks, Fables ja Buffy the Vampire Slayer.
Wetworks piirtää vaarallisen ja hieman scifistisen maailman, jossa elää vampyyreja, kyborgeja, ihmissusia, telekineetikkoja ja muita levottomuutta herättäviä olentoja. Tapahtuu kymmenittäin raakoja massamurhia ja edellä mainittujen olentojen muodostama joukko ryhtyy tutkimaan asiaa. Käy ilmi, että on olemassa vielä kuolettavampi rinnakkaistodellisuus, jossa vampyyrit ja ihmissudet ovat monta astetta raaempia, voimakkaampia ja pahempia. Tämä magian, demonien, poltergeistien ja muiden hurjien olentojen runnoutuneesta maailmasta on karannut vampyyri, josta muodostuu uhka tälle toiselle, edes hieman paremmalla tolalla olevalle maailmalle. Wetworksin maailma on erittäin kiehtova, Mike Careyn (Hellblazer, Lucifer, X-men, Neverwhere) kynäily kiintoisaa ja Whilce Portacion taide silmiähivelevää. Tämä uusi sarjakuva starttasi vasta viime vuonna ja uutta, tarinaa jatkavaa albumia joutuu odottelemaan tovin.
Vielä pidempään joutuu odottamaan, että Buffy the Vampire Slayerin "kahdeksanneksi tuotantokaudeksi" kutsuttu tarinakokonaisuus pääsee seuraavat askeleensa eteenpäin. Volume 1 -kirja kokoaa ensimmäiset numerot suosikkisarjan uutta tarinaa, joka jatkaa suoraan siitä, mihin tv-sarjan seitsemäs ja viimeinen kausi jäi. Volume 1 on yhtä imevästi, nokkelasti ja kiehtovasti kirjoitettu kuin sarja - onhan se täysin luojansa Joss Whedonin kirjoittama. Tämäkin sarjakuva on piirretty aivan loistavasti - joskin kansikuvassa päähahmojen piirteitä on hieman huvittavasti korostettu: Xanderilta on poistettu 10 kiloa painoa, Buffyn rinnat ovat monta kuppikokoa suuremmat kuin häntä sarjassa näytelleen Sarah Michelle Gellarin ja Willow on niin ikään muodokkaampi kuin sarjassa konsanaan. Mutta niin hilpeää demonista meininkiä sarjakuva pitää sisällään, että odotan Volume 2:n ilmestymistä kieli pitkällä - olkoonkin että kieli saa roikkua pitkällä aina kesäkuun alkuun asti.
Fables on puolestaan vasta työn alla, mutta muutaman sivun perusteella kyseessä on kiintoista tarinauniversumi, jossa satujen tutut hahmot ovat joutuneet piiloutumaan maanpaossa ihmisten maailmaan. Grimmin sadusta "Lumivalko ja Ruusunpuna" tuttu Ruusunpuna on murhattu ja iso paha susi alkaa tutkia murhaa. Salaperäinen vihollinen alkaa niittää "faabeleiden" yhteisön porukkaa.
Kaikkia näitä sarjakuvia yhdistää sama tapa käsitellä myyttejä ja myyttisiä hahmoja uusin näkökulmin. Minua on jo pidempää viehättänyt tällaiset myyttien uudelleentulkinnat. Olen jo aiemmin kirjoittanut Alan Mooresta, joka on tehnyt moisen ruumiinavauksen supersankareille esimerkiksi teoksissaan Vartijat ja Judgment Day, joista ensimmäinen on läpeensä kyyninen näkemys sankaruudesta ja jälkimmäinen käsittelee supersankaruutta kiintoisasti murhaoikeudenkäynnin kautta. Syytetyn penkillä on yllättäen juuri supersankari.
Samaan jatkumoon istuvat Neil Gaiman moninaisine teoksineen, Kurt Busiekin ja Alex Rossin supersankareita tavallisen ihmisen näkökulmasta tutkaileva kirja Marvels, niin ikään Mooren tulkinta rämeolennosta Swamp Thing.
Erityisesti täytyy antaa aivan valtavat kiitokset Akateemiselle kirjakaupalle, joka on ottanut englanninkielisiä sarjakuvaromaaneja yhä enemmän ja enemmän valikoimiinsa. Esimerkillistä rohkeutta!
tiistai 5. helmikuuta 2008
maanantai 28. tammikuuta 2008
Päivä 64: Selkeytymistä
Kävin lääkärintarkastuksessa. Kokeet osoittivat, veri- ja maksa-arvoni ovat erinomaiset. Lääketieteellisesti tarkasteltuna olen siis aivan priimakunnossa. Alkoholin jättäminen on vaikuttanut fyysisesti erittäin myönteisesti.
Vielä huomattavampia vaikutukset ovat psyykkisesti. Ajatteluni on nyt kirkkaampaa kuin koskaan ennen. Ideoita erilaisiin asioihin pursuaa. Syiden ja seurausten ymmärtäminen on muuttunut helpommaksi. Tuntuu että luovuus kukoistaa.
Sain jopa kristalloitua idean tietokirjaksi, jota olen alkanut työstää yhdessä toverini kanssa. Samaan aikaan kaavailen, että lopulta tarttuisin pitkäaikaiseen haaveeseeni ja alkaisin kirjoittaa romaania. Olen myös käynnistänyt toisen blogin terapiasyistä ja hämmentynyt sen valtaisasta suosiosta. En kuitenkaan linkitä sitä ja tätä blogia toisiinsa, koska niillä on erilaiset tarkoitusperät ja haluan pitää ne erilisinä niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti.
Kaiken kaikkiaan voisi sanoa tiivistetysti, että tuntuu kuin aivot työskentelevät nyt niin paljon paremmin kuin pari kuukautta sitten, että tätä oloa en tahtoisi hukata. Tuntuu että on energiaa ja tehoja käyttää moneen työn ulkopuoliseen projektiin.
Ja juomatta oleminen käy koko ajan helpommaksi. Ennen tuntui siltä, että piti keksiä tekosyitä, jos kieltäytyi juomasta alkoholia, jos sitä tarjottiin. Tuntui kuin suorittaisi jotain. Nyt on alkanut tuntua siltä, että juomattomuus on luonnollista. En enää suorita projektia, vaan alkoholittomuus tuntuu jo arkiselta. Tuntuu siltä, että jos minulle tarjottaisiin nyt viiniä, voisin kieltäytyä siitä tuntematta tarvetta perustella asiaa mitenkään.
Kerrassaan mielenkiintoinen elämänvaihe.
Vielä huomattavampia vaikutukset ovat psyykkisesti. Ajatteluni on nyt kirkkaampaa kuin koskaan ennen. Ideoita erilaisiin asioihin pursuaa. Syiden ja seurausten ymmärtäminen on muuttunut helpommaksi. Tuntuu että luovuus kukoistaa.
Sain jopa kristalloitua idean tietokirjaksi, jota olen alkanut työstää yhdessä toverini kanssa. Samaan aikaan kaavailen, että lopulta tarttuisin pitkäaikaiseen haaveeseeni ja alkaisin kirjoittaa romaania. Olen myös käynnistänyt toisen blogin terapiasyistä ja hämmentynyt sen valtaisasta suosiosta. En kuitenkaan linkitä sitä ja tätä blogia toisiinsa, koska niillä on erilaiset tarkoitusperät ja haluan pitää ne erilisinä niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti.
Kaiken kaikkiaan voisi sanoa tiivistetysti, että tuntuu kuin aivot työskentelevät nyt niin paljon paremmin kuin pari kuukautta sitten, että tätä oloa en tahtoisi hukata. Tuntuu että on energiaa ja tehoja käyttää moneen työn ulkopuoliseen projektiin.
Ja juomatta oleminen käy koko ajan helpommaksi. Ennen tuntui siltä, että piti keksiä tekosyitä, jos kieltäytyi juomasta alkoholia, jos sitä tarjottiin. Tuntui kuin suorittaisi jotain. Nyt on alkanut tuntua siltä, että juomattomuus on luonnollista. En enää suorita projektia, vaan alkoholittomuus tuntuu jo arkiselta. Tuntuu siltä, että jos minulle tarjottaisiin nyt viiniä, voisin kieltäytyä siitä tuntematta tarvetta perustella asiaa mitenkään.
Kerrassaan mielenkiintoinen elämänvaihe.
keskiviikko 23. tammikuuta 2008
Päivä 59: R.I.P Heath
Yllätyin melkoisesti, kun luin Heath Ledgerin kuolleen. Luulin aluksi, että kysymys on pilasta tai väärinkäsityksestä. Niin kuin silloin, kun Type O Negativen laulaja Peter Steelen kerrottiin sairastelevan, sairauden pahenevan ja lopulta oli ilmeisesti ollut Steelen kuolinilmoitus sekä lehdessä että bändin nettisivuilla.
Ja sen jälkeen yhtye ilmoitti, että se olikin vitsi.
Mutta Ledgerin kuolema ei ollut huumoria. Olin juuri alkanut pitää miehestä ja odotin oikein innoissani tulevaa The Dark Knight -leffaa, jossa Ledger esittää Jokerin roolin. Odotan elokuvaa yhä ja olen varma, että Ledger pesee Jack Nicholsonin onnettoman ponnettoman Jokeri-näkemyksen mennen tullen.
Olin alkanut pitää Ledgeriä lahjakkaana ja seurattavan arvoisena näyttelijänä. Ja nyt hän on sitten kuollut. Ensin kuolinsyyksi kerrottiin huumeet, sitten unilääkkeet. Oli kummin päin tahansa, vaihtoehdot ovat karut. Joko Ledger oli typerä narkomaani tai sitten hän teki itsemurhan.
Lahjakas näyttelijä hän oli kuitenkin. R.I.P. Heath.
Ja sen jälkeen yhtye ilmoitti, että se olikin vitsi.
Mutta Ledgerin kuolema ei ollut huumoria. Olin juuri alkanut pitää miehestä ja odotin oikein innoissani tulevaa The Dark Knight -leffaa, jossa Ledger esittää Jokerin roolin. Odotan elokuvaa yhä ja olen varma, että Ledger pesee Jack Nicholsonin onnettoman ponnettoman Jokeri-näkemyksen mennen tullen.
Olin alkanut pitää Ledgeriä lahjakkaana ja seurattavan arvoisena näyttelijänä. Ja nyt hän on sitten kuollut. Ensin kuolinsyyksi kerrottiin huumeet, sitten unilääkkeet. Oli kummin päin tahansa, vaihtoehdot ovat karut. Joko Ledger oli typerä narkomaani tai sitten hän teki itsemurhan.
Lahjakas näyttelijä hän oli kuitenkin. R.I.P. Heath.
tiistai 22. tammikuuta 2008
maanantai 21. tammikuuta 2008
Päivä 57, osa kolme: Televisiohistorian paras sarja
Eräänlaisena terapiatekemisenä olen parin kolmen kuukauden aikana katsellut kokonaisuudessaan Buffy, vampyyrintappaja -televisiosarjan. Olin aluksi melko skeptinen sarjaa kohtaan ja myönnettäköön että syynä oli sarjan nimi. Olin nähnyt joitain satunnaisia jaksoja aiemmin ja pidin sitä tavallaan ihan viihdyttävänä sarjana, jota voisi ehkä silloin tällöin katsella salaa myöntämättä asiaa kenellekään. Vähän niin kuin katselin joskus yksittäisiä jaksoja Sunset Beach -saippuasarjaa, vaikken varsinaisesti seurannut sitä.
Noin 30 vuotta kestäneen elämäni aikana en ole tehnyt mistään tv-sarjasta kolossaalisempaa virhearviota. Te jotka olette nähneet sarjan tiedätte jo, mistä kirjoitan, mutta sarjaan vihkiytymättömille väännettäköön rautalangasta: kyseessä ei ole pinnallinen high school -teinisarja, vaikka niin voisi sarjan nimen ja muutaman satunnaisen minuutin katselun perusteella päätellä. Myönnettäköön, että Buffy-koukkuun jääminen voi kestää muutaman jakson sulattelun ajan, mutta kun koukkuun jää, ei kyydistä tee mieli poistua.
Mistä Buffyn runsaudensarvea aloittaisi purkamaan? Perusidea kieltämättä kuulostaa naiivilta: 16-vuotias koulutyttö Buffy tappaa vampyyreja. Mutta se on vain pintaa. Kyseessä on äärimmäisen hyvin käsikirjoitettu sarja, joka on pinnalta kepeä ja sisältä syvä kuin ihmissielu. Buffy on humoristinen seikkailusarja, joka käsittelee kuin varkain isoja teemoja. Se on hauskempi kuin useimmat komediat ja jännittävä kuin mikä. Nokkela dialogi ei ole lainkaan teennäistä, vaan yksinkertaisesti parasta, mihin tv on koskaan kyennyt.
Buffy ottaa täysin uusia näkökulmia sankaruuden ja pahuuden teemoihin. Mielestäni ei olisi liioiteltua verrata Buffya Alan Mooren ja etenkin Neil Gaimanin maailmoihin. Uskallan väittää, että sarjan luoja Joss Whedon on Moorensa ja Gaimaninsa lukenut. Missä muualla kuin Buffyn maailmassa 100-vuotias, peroksidilla päänsä blondannut massamurhaaja voi kehittyä pahasta ja hieman ärsyttävästä sivuhenkilöstä koko sarjan samastuttavimmaksi ja moniulotteisimmaksi hahmoksi, jota katsoja säälii ja kannustaa täysin rinnoin?
Sarjan poikkeuksellinen feministinen ote tekee Buffysta kiintoisan. Buffyn naiset ovat vahvoja toimijoita, jotka eivät todellakaan tarvitse miestä pelastamaan pulasta. Sarja onkin kirjoitettu vahvasti naisnäkökulmasta, joka sallii sekä riuskat, toiminnalliset otteet että tyttömäisyyden puuskat. Silti Buffy ei ole "naisten sarja", vaan myös miesgalleria on monipuolisempi kuin yleensä. Se sallii erilaiset mieheyden muodot: hölösuinen perusmies, jurottava vakavikko, liukas naistenmies, kiltti ja lempeä poikaystävä, inisevä nörtti - kaikki kykenevät vaikka mihin. Sarjan luojat rakastavat hahmojaan ja se näkyy.
Kauhusarja on tehty sellaisella taidokkuudella, jota harvoin - jos koskaan aikaisemmin - on nähty televisiossa. 144 jaksossa ja seitsemässä tuotantokaudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljon heikkoja hetkiä. Osa jaksoista on häikäisevää taituruutta. Kun Buffyn dialogi oli saanut ylistystä, Joss Whedon päätti tehdä jakson lähes täysin dialogitta - ja tuloksena on aivan huikea jakso, joka sekä pelottaa että naurattaa. Buffyn kuudennen kauden musikaalijakso on kenties paras yksittäinen jakso, jota yhdessäkään amerikkalaisessa tv-sarjassa on nähty kuunaan.
Sarjan paras ja vaikein puoli on, että se palkitsee faninsa. Kun katselin sarjasta satunnaisia jaksoja, minusta tuntui, että siihen oli vaikea päästä sisään. Buffy palkitsee katsojan, joka on jaksanut roikkua mukana alkuvuosista asti. Parilla viimeisellä kaudella on jo niin paljon sivulauseissa heiteltyjä viittauksia aiempiin tapahtumiin, ettei niihin ehkä pääse kiinni, ellei ole seurannut sarjaa. Mutta fanille ne rikastuttavat ja syventävät sarjaa.
Kaiken kaikkiaan: Buffy the Vampire Slayer on minusta, noin 30-vuotiaasta populaarikulttuurin suurkuluttajasta, televisiohistorian parasta antia. Suosittelen karistamaan ennakkoluulot ja hankkimaan pari ensimmäistä kautta. Viimeistään toisella kaudella olet koukussa.
Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa Buffya on sivuttu tässä kirjoituksessa, jossa pohditaan muun muassa kulttuurilukutaidon merkitystä televisiosarjojen tulkinnassa. Tiivistyksenä Buffy-osiosta toimikoon seuraava lause:
"Yksi enemmistöltä tyystin yli hilseen menevä sarja on Buffy - päällisin puolin naiivi ja teinimäinen sarja, jonka ironisen pinnan alla on kuitenkin havaittavissa älykkäitä pohdiskeluja. Esimerkiksi viidennen tuotantokauden Spike-kuviot muistuttavat Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohdintoja, joskaan eivät ole yhtä ryppyotsaisen tylsiä."
Noin 30 vuotta kestäneen elämäni aikana en ole tehnyt mistään tv-sarjasta kolossaalisempaa virhearviota. Te jotka olette nähneet sarjan tiedätte jo, mistä kirjoitan, mutta sarjaan vihkiytymättömille väännettäköön rautalangasta: kyseessä ei ole pinnallinen high school -teinisarja, vaikka niin voisi sarjan nimen ja muutaman satunnaisen minuutin katselun perusteella päätellä. Myönnettäköön, että Buffy-koukkuun jääminen voi kestää muutaman jakson sulattelun ajan, mutta kun koukkuun jää, ei kyydistä tee mieli poistua.
Mistä Buffyn runsaudensarvea aloittaisi purkamaan? Perusidea kieltämättä kuulostaa naiivilta: 16-vuotias koulutyttö Buffy tappaa vampyyreja. Mutta se on vain pintaa. Kyseessä on äärimmäisen hyvin käsikirjoitettu sarja, joka on pinnalta kepeä ja sisältä syvä kuin ihmissielu. Buffy on humoristinen seikkailusarja, joka käsittelee kuin varkain isoja teemoja. Se on hauskempi kuin useimmat komediat ja jännittävä kuin mikä. Nokkela dialogi ei ole lainkaan teennäistä, vaan yksinkertaisesti parasta, mihin tv on koskaan kyennyt.
Buffy ottaa täysin uusia näkökulmia sankaruuden ja pahuuden teemoihin. Mielestäni ei olisi liioiteltua verrata Buffya Alan Mooren ja etenkin Neil Gaimanin maailmoihin. Uskallan väittää, että sarjan luoja Joss Whedon on Moorensa ja Gaimaninsa lukenut. Missä muualla kuin Buffyn maailmassa 100-vuotias, peroksidilla päänsä blondannut massamurhaaja voi kehittyä pahasta ja hieman ärsyttävästä sivuhenkilöstä koko sarjan samastuttavimmaksi ja moniulotteisimmaksi hahmoksi, jota katsoja säälii ja kannustaa täysin rinnoin?
Sarjan poikkeuksellinen feministinen ote tekee Buffysta kiintoisan. Buffyn naiset ovat vahvoja toimijoita, jotka eivät todellakaan tarvitse miestä pelastamaan pulasta. Sarja onkin kirjoitettu vahvasti naisnäkökulmasta, joka sallii sekä riuskat, toiminnalliset otteet että tyttömäisyyden puuskat. Silti Buffy ei ole "naisten sarja", vaan myös miesgalleria on monipuolisempi kuin yleensä. Se sallii erilaiset mieheyden muodot: hölösuinen perusmies, jurottava vakavikko, liukas naistenmies, kiltti ja lempeä poikaystävä, inisevä nörtti - kaikki kykenevät vaikka mihin. Sarjan luojat rakastavat hahmojaan ja se näkyy.
Kauhusarja on tehty sellaisella taidokkuudella, jota harvoin - jos koskaan aikaisemmin - on nähty televisiossa. 144 jaksossa ja seitsemässä tuotantokaudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljon heikkoja hetkiä. Osa jaksoista on häikäisevää taituruutta. Kun Buffyn dialogi oli saanut ylistystä, Joss Whedon päätti tehdä jakson lähes täysin dialogitta - ja tuloksena on aivan huikea jakso, joka sekä pelottaa että naurattaa. Buffyn kuudennen kauden musikaalijakso on kenties paras yksittäinen jakso, jota yhdessäkään amerikkalaisessa tv-sarjassa on nähty kuunaan.
Sarjan paras ja vaikein puoli on, että se palkitsee faninsa. Kun katselin sarjasta satunnaisia jaksoja, minusta tuntui, että siihen oli vaikea päästä sisään. Buffy palkitsee katsojan, joka on jaksanut roikkua mukana alkuvuosista asti. Parilla viimeisellä kaudella on jo niin paljon sivulauseissa heiteltyjä viittauksia aiempiin tapahtumiin, ettei niihin ehkä pääse kiinni, ellei ole seurannut sarjaa. Mutta fanille ne rikastuttavat ja syventävät sarjaa.
Kaiken kaikkiaan: Buffy the Vampire Slayer on minusta, noin 30-vuotiaasta populaarikulttuurin suurkuluttajasta, televisiohistorian parasta antia. Suosittelen karistamaan ennakkoluulot ja hankkimaan pari ensimmäistä kautta. Viimeistään toisella kaudella olet koukussa.
Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa Buffya on sivuttu tässä kirjoituksessa, jossa pohditaan muun muassa kulttuurilukutaidon merkitystä televisiosarjojen tulkinnassa. Tiivistyksenä Buffy-osiosta toimikoon seuraava lause:
"Yksi enemmistöltä tyystin yli hilseen menevä sarja on Buffy - päällisin puolin naiivi ja teinimäinen sarja, jonka ironisen pinnan alla on kuitenkin havaittavissa älykkäitä pohdiskeluja. Esimerkiksi viidennen tuotantokauden Spike-kuviot muistuttavat Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohdintoja, joskaan eivät ole yhtä ryppyotsaisen tylsiä."
Päivä 57, osa kaksi: Samastumisen vaikeutta
Eräs liikaa juova tuttavani yritti joitain aikoja sitten tyrkyttää minulle olutta. Istuimme muutaman ihmisen porukalla pubissa: minä join kivennäisvettä ja muut kaljaa. Olimme voittaneet pubitietovisan, josta sai palkinnoksi tuopillisen naamaa kohden. Toisessa tilanteessa olisin pyytänyt oman voittopokaalini alkoholittomana versiona, mutta minun ei tehnyt mieli juoda enää mitään, joten annoin sen tulla kaljana - ajattelin, että onpa sitten kavereilla enemmän hörpittävää.
Tämä liikaa juova tuttavani alkoi sitten huuli ymmyrkäisenä ihmetellä, enkö nyt edes yhtä juo. Sanoin, ettei tee mieli, mutta näin hänen kasvoistaan, ettei hän ymmärtänyt sanomaani. Hän alkoi tivata, pelkäänkö ratkeavani ryyppäämään, jos juon yhden. Osittain pelkäsinkin, mutta suurempi syy oli, ettei minun tehnyt mieli sitä ensimmäistä nousuhumalan tunnetta, joka jo yhdestä tuopista tulee. Aiemmin se oli minusta humalan nautinnollisin vaihe - rentouttava ja hymyilyttävä.
Mutta nyt näin ensimmäisen oluen vaikutuksen eri tavalla: rentoutumisen sijasta näin kömpelyyden ja aistien terävyyden vääjäämättömän katoamisen. Hilpeän hiprakan sijasta näin huumeen pakottaman synteettisen hauskuuden, eräänlaisen pakonomaisen tekovirneen. Yritin selittää, että minun ei tee mieli sitä tunnetta, joka alkoholista tulee. Hän oli hetken hiljaa ja otti muutaman hörpyn juomastaan. Tovin kuluttua hän palasi asiaan ja yritti ehdottaa kompromissia: että ottaisin edes puolet oluesta. Pointtini ei selvästikään mennyt perille.
Alkoholin kanssa on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa - joko humallut tai et juo mitään. Oli kyse sitten 40-kiloisesta teinitytöstä tai 200-kiloisesta rahtarimiehestä, alkoholi vaikuttaa vaikka kuinka pieninä annoksina. Ei tarvita kuin se ensimmäinen kulaus antamaan tutun tunteen. Jos ei sitä tee mieli, ei ole mitään merkitystä sillä, juoko puolikkaan tuopin vai kokonaisen.
Tietenkin hän oli jo hieman humalassa ja hänen ymmärryksensä siksi sumentunut. Mutta asian ydin on, että hän ei kyennyt asettumaan asemaani. Syy siihen on tietenkin, ettei hän minun käsittääkseni ollut koskaan kokeillut pitkää selvää kautta. Alkoholi oli niin luonnollinen osa hänen elämänsä vapaahetkiä, ettei hän yksinkertaisesti tiennyt, mistä puhuin. Jos jostain asiasta saa itse nautintoa, voi olla vaikea ymmärtää, että joku voi saada nautintoa sen samaisen asian välttämisestä. Joku pukeutuu kokovalkoiseen, joku toinen pelkkään mustaan.
Tiedän tämän, koska vielä vuosi sitten olin itse se kaljan tyrkyttäjä. Jos joku joi teetä, yritin houkutella ottamaan oluen. Jos joku joi yhden tuopin, halusin hänen ottavan toisen - saatoin ostaa vaikka kannullisen alkoholijuomaa, jotta saisin jonkun muun juomaan lisää. Jos joku oli lähdössä ennen pilkkua, pyysin jatkamaan vielä tunnin tai pari. Ravintolan sulkeuduttua halusin ihmisten lähtevän jatkoille. Pahimmillaan halusin lähteä jonkun kanssa jatkoilta aamukaljalle.
Ihmettelin, mikseivät ihmiset kovin usein halunneet lähteä näihin hullun hankkeisiini. En ihmettele enää. Jos näkisin vuoden takaisen itseni ravintolapöydässä tuoppi edessään, menisin toiseen baariin.
Tämä liikaa juova tuttavani alkoi sitten huuli ymmyrkäisenä ihmetellä, enkö nyt edes yhtä juo. Sanoin, ettei tee mieli, mutta näin hänen kasvoistaan, ettei hän ymmärtänyt sanomaani. Hän alkoi tivata, pelkäänkö ratkeavani ryyppäämään, jos juon yhden. Osittain pelkäsinkin, mutta suurempi syy oli, ettei minun tehnyt mieli sitä ensimmäistä nousuhumalan tunnetta, joka jo yhdestä tuopista tulee. Aiemmin se oli minusta humalan nautinnollisin vaihe - rentouttava ja hymyilyttävä.
Mutta nyt näin ensimmäisen oluen vaikutuksen eri tavalla: rentoutumisen sijasta näin kömpelyyden ja aistien terävyyden vääjäämättömän katoamisen. Hilpeän hiprakan sijasta näin huumeen pakottaman synteettisen hauskuuden, eräänlaisen pakonomaisen tekovirneen. Yritin selittää, että minun ei tee mieli sitä tunnetta, joka alkoholista tulee. Hän oli hetken hiljaa ja otti muutaman hörpyn juomastaan. Tovin kuluttua hän palasi asiaan ja yritti ehdottaa kompromissia: että ottaisin edes puolet oluesta. Pointtini ei selvästikään mennyt perille.
Alkoholin kanssa on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa - joko humallut tai et juo mitään. Oli kyse sitten 40-kiloisesta teinitytöstä tai 200-kiloisesta rahtarimiehestä, alkoholi vaikuttaa vaikka kuinka pieninä annoksina. Ei tarvita kuin se ensimmäinen kulaus antamaan tutun tunteen. Jos ei sitä tee mieli, ei ole mitään merkitystä sillä, juoko puolikkaan tuopin vai kokonaisen.
Tietenkin hän oli jo hieman humalassa ja hänen ymmärryksensä siksi sumentunut. Mutta asian ydin on, että hän ei kyennyt asettumaan asemaani. Syy siihen on tietenkin, ettei hän minun käsittääkseni ollut koskaan kokeillut pitkää selvää kautta. Alkoholi oli niin luonnollinen osa hänen elämänsä vapaahetkiä, ettei hän yksinkertaisesti tiennyt, mistä puhuin. Jos jostain asiasta saa itse nautintoa, voi olla vaikea ymmärtää, että joku voi saada nautintoa sen samaisen asian välttämisestä. Joku pukeutuu kokovalkoiseen, joku toinen pelkkään mustaan.
Tiedän tämän, koska vielä vuosi sitten olin itse se kaljan tyrkyttäjä. Jos joku joi teetä, yritin houkutella ottamaan oluen. Jos joku joi yhden tuopin, halusin hänen ottavan toisen - saatoin ostaa vaikka kannullisen alkoholijuomaa, jotta saisin jonkun muun juomaan lisää. Jos joku oli lähdössä ennen pilkkua, pyysin jatkamaan vielä tunnin tai pari. Ravintolan sulkeuduttua halusin ihmisten lähtevän jatkoille. Pahimmillaan halusin lähteä jonkun kanssa jatkoilta aamukaljalle.
Ihmettelin, mikseivät ihmiset kovin usein halunneet lähteä näihin hullun hankkeisiini. En ihmettele enää. Jos näkisin vuoden takaisen itseni ravintolapöydässä tuoppi edessään, menisin toiseen baariin.
Päivä 57: Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan
Aivot toimivat oudoin tavoin.
Jouduin viime viikon lopulla sairaalaan. Sain jonkin oudon kipukohtauksen, joka yltyi niin sietämättömäksi, että oli pakko tilata ambulanssi. Makoilin sohvalla valittaen ja huutaen kivusta, kun ambulanssimiehet tulivat. Mittasivat pulssia ja kyselivät rutiinikysymyksiään, joihin yritin vastailla parhaani mukaan vaikerointini keskeltä. Toinen ambulanssimiehistä kyseli mahdollisia syitä kipuihini ja yhtenä kysymyksenä muiden joukossa oli: oletko käyttänyt viime aikoina paljon alkoholia?
Muutamassa sekunnissa ehdin mielessäni a) suuttua moisesta epäilystä, b) tuntea ylpeyttä siitä että saatoin vastata kieltävästi ja c) harkita kertovani tälle tuntemattomalle ambulanssimiehelle, että minulla on vuoden juomattomuusprojekti ja projektilla blogi.
Vastasin lyhyesti "en". Sen seurauksena minut kiidätettiin sairaalaan, laitettiin tiputukseen ja annettiin kipulääkettä suoraan suoneen. Mistään vakavasta ei ilmeisesti ollut kysymys, sillä lääkkeen vaikutettua kipu katosi, eikä enää palannut. Myöhemmin kuulin lääkäriltä, että 50 prosenttia äkillisistä minun kaltaisistani kipukohtauksista jää diagnosoimatta.
**
Vaikka tässä tapauksessa "alkoholilla ei ollut osuutta asiaan", on totta, että alkoholi rasittaa tolkuttomasti ruuansulatuselimistöä. Olen 57 päivässä huomannut eron. Kun juo kohtalaisen säännöllisesti - saati runsaasti - alkoholia, erilaiset epämääräiset kivut ja säryt saattavat vaivata vähän väliä. Sattuu vatsaan tai mitä erilaisimpiin lihaksiin, jopa silmien taakse tai korviin. Ei näitä kaikkia särkyjä välttämättä osaa yhdistää alkoholiin. Alkoholittomana useat näistä säryistä katoaa.
Olen kyllä edelleen melko vaivainen esimerkiksi selkäsärkyineni, mutta nyt säryt ja niiden syyt on helppo paikantaa. Selkään sattuu, koska olen tehnyt töitä tietokoneella viiden päivän ajan. Vatsaan sattuu, koska mätin giga-hampurilaisaterian. Päähän sattuu, koska en ole juonut tarpeeksi vettä. Juuri koskaan ei enää käy niin, että yhtäkkiä alkaisi sattua korvanlehteen, enkä tietäisi miksi.
Jouduin viime viikon lopulla sairaalaan. Sain jonkin oudon kipukohtauksen, joka yltyi niin sietämättömäksi, että oli pakko tilata ambulanssi. Makoilin sohvalla valittaen ja huutaen kivusta, kun ambulanssimiehet tulivat. Mittasivat pulssia ja kyselivät rutiinikysymyksiään, joihin yritin vastailla parhaani mukaan vaikerointini keskeltä. Toinen ambulanssimiehistä kyseli mahdollisia syitä kipuihini ja yhtenä kysymyksenä muiden joukossa oli: oletko käyttänyt viime aikoina paljon alkoholia?
Muutamassa sekunnissa ehdin mielessäni a) suuttua moisesta epäilystä, b) tuntea ylpeyttä siitä että saatoin vastata kieltävästi ja c) harkita kertovani tälle tuntemattomalle ambulanssimiehelle, että minulla on vuoden juomattomuusprojekti ja projektilla blogi.
Vastasin lyhyesti "en". Sen seurauksena minut kiidätettiin sairaalaan, laitettiin tiputukseen ja annettiin kipulääkettä suoraan suoneen. Mistään vakavasta ei ilmeisesti ollut kysymys, sillä lääkkeen vaikutettua kipu katosi, eikä enää palannut. Myöhemmin kuulin lääkäriltä, että 50 prosenttia äkillisistä minun kaltaisistani kipukohtauksista jää diagnosoimatta.
**
Vaikka tässä tapauksessa "alkoholilla ei ollut osuutta asiaan", on totta, että alkoholi rasittaa tolkuttomasti ruuansulatuselimistöä. Olen 57 päivässä huomannut eron. Kun juo kohtalaisen säännöllisesti - saati runsaasti - alkoholia, erilaiset epämääräiset kivut ja säryt saattavat vaivata vähän väliä. Sattuu vatsaan tai mitä erilaisimpiin lihaksiin, jopa silmien taakse tai korviin. Ei näitä kaikkia särkyjä välttämättä osaa yhdistää alkoholiin. Alkoholittomana useat näistä säryistä katoaa.
Olen kyllä edelleen melko vaivainen esimerkiksi selkäsärkyineni, mutta nyt säryt ja niiden syyt on helppo paikantaa. Selkään sattuu, koska olen tehnyt töitä tietokoneella viiden päivän ajan. Vatsaan sattuu, koska mätin giga-hampurilaisaterian. Päähän sattuu, koska en ole juonut tarpeeksi vettä. Juuri koskaan ei enää käy niin, että yhtäkkiä alkaisi sattua korvanlehteen, enkä tietäisi miksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)