Päivä 64: Selkeytymistä

Kävin lääkärintarkastuksessa. Kokeet osoittivat, veri- ja maksa-arvoni ovat erinomaiset. Lääketieteellisesti tarkasteltuna olen siis aivan priimakunnossa. Alkoholin jättäminen on vaikuttanut fyysisesti erittäin myönteisesti.

Vielä huomattavampia vaikutukset ovat psyykkisesti. Ajatteluni on nyt kirkkaampaa kuin koskaan ennen. Ideoita erilaisiin asioihin pursuaa. Syiden ja seurausten ymmärtäminen on muuttunut helpommaksi. Tuntuu että luovuus kukoistaa.

Sain jopa kristalloitua idean tietokirjaksi, jota olen alkanut työstää yhdessä toverini kanssa. Samaan aikaan kaavailen, että lopulta tarttuisin pitkäaikaiseen haaveeseeni ja alkaisin kirjoittaa romaania. Olen myös käynnistänyt toisen blogin terapiasyistä ja hämmentynyt sen valtaisasta suosiosta. En kuitenkaan linkitä sitä ja tätä blogia toisiinsa, koska niillä on erilaiset tarkoitusperät ja haluan pitää ne erilisinä niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa tiivistetysti, että tuntuu kuin aivot työskentelevät nyt niin paljon paremmin kuin pari kuukautta sitten, että tätä oloa en tahtoisi hukata. Tuntuu että on energiaa ja tehoja käyttää moneen työn ulkopuoliseen projektiin.

Ja juomatta oleminen käy koko ajan helpommaksi. Ennen tuntui siltä, että piti keksiä tekosyitä, jos kieltäytyi juomasta alkoholia, jos sitä tarjottiin. Tuntui kuin suorittaisi jotain. Nyt on alkanut tuntua siltä, että juomattomuus on luonnollista. En enää suorita projektia, vaan alkoholittomuus tuntuu jo arkiselta. Tuntuu siltä, että jos minulle tarjottaisiin nyt viiniä, voisin kieltäytyä siitä tuntematta tarvetta perustella asiaa mitenkään.

Kerrassaan mielenkiintoinen elämänvaihe.

Päivä 59: R.I.P Heath

Yllätyin melkoisesti, kun luin Heath Ledgerin kuolleen. Luulin aluksi, että kysymys on pilasta tai väärinkäsityksestä. Niin kuin silloin, kun Type O Negativen laulaja Peter Steelen kerrottiin sairastelevan, sairauden pahenevan ja lopulta oli ilmeisesti ollut Steelen kuolinilmoitus sekä lehdessä että bändin nettisivuilla.

Ja sen jälkeen yhtye ilmoitti, että se olikin vitsi.

Mutta Ledgerin kuolema ei ollut huumoria. Olin juuri alkanut pitää miehestä ja odotin oikein innoissani tulevaa The Dark Knight -leffaa, jossa Ledger esittää Jokerin roolin. Odotan elokuvaa yhä ja olen varma, että Ledger pesee Jack Nicholsonin onnettoman ponnettoman Jokeri-näkemyksen mennen tullen.

Olin alkanut pitää Ledgeriä lahjakkaana ja seurattavan arvoisena näyttelijänä. Ja nyt hän on sitten kuollut. Ensin kuolinsyyksi kerrottiin huumeet, sitten unilääkkeet. Oli kummin päin tahansa, vaihtoehdot ovat karut. Joko Ledger oli typerä narkomaani tai sitten hän teki itsemurhan.

Lahjakas näyttelijä hän oli kuitenkin. R.I.P. Heath.

Päivä 58: välihuomautus

Ihmiset ovat kyllä niin vitun vaikeita toisinaan.

Päivä 57, osa kolme: Televisiohistorian paras sarja

Eräänlaisena terapiatekemisenä olen parin kolmen kuukauden aikana katsellut kokonaisuudessaan Buffy, vampyyrintappaja -televisiosarjan. Olin aluksi melko skeptinen sarjaa kohtaan ja myönnettäköön että syynä oli sarjan nimi. Olin nähnyt joitain satunnaisia jaksoja aiemmin ja pidin sitä tavallaan ihan viihdyttävänä sarjana, jota voisi ehkä silloin tällöin katsella salaa myöntämättä asiaa kenellekään. Vähän niin kuin katselin joskus yksittäisiä jaksoja Sunset Beach -saippuasarjaa, vaikken varsinaisesti seurannut sitä.

Noin 30 vuotta kestäneen elämäni aikana en ole tehnyt mistään tv-sarjasta kolossaalisempaa virhearviota. Te jotka olette nähneet sarjan tiedätte jo, mistä kirjoitan, mutta sarjaan vihkiytymättömille väännettäköön rautalangasta: kyseessä ei ole pinnallinen high school -teinisarja, vaikka niin voisi sarjan nimen ja muutaman satunnaisen minuutin katselun perusteella päätellä. Myönnettäköön, että Buffy-koukkuun jääminen voi kestää muutaman jakson sulattelun ajan, mutta kun koukkuun jää, ei kyydistä tee mieli poistua.

Mistä Buffyn runsaudensarvea aloittaisi purkamaan? Perusidea kieltämättä kuulostaa naiivilta: 16-vuotias koulutyttö Buffy tappaa vampyyreja. Mutta se on vain pintaa. Kyseessä on äärimmäisen hyvin käsikirjoitettu sarja, joka on pinnalta kepeä ja sisältä syvä kuin ihmissielu. Buffy on humoristinen seikkailusarja, joka käsittelee kuin varkain isoja teemoja. Se on hauskempi kuin useimmat komediat ja jännittävä kuin mikä. Nokkela dialogi ei ole lainkaan teennäistä, vaan yksinkertaisesti parasta, mihin tv on koskaan kyennyt.

Buffy ottaa täysin uusia näkökulmia sankaruuden ja pahuuden teemoihin. Mielestäni ei olisi liioiteltua verrata Buffya Alan Mooren ja etenkin Neil Gaimanin maailmoihin. Uskallan väittää, että sarjan luoja Joss Whedon on Moorensa ja Gaimaninsa lukenut. Missä muualla kuin Buffyn maailmassa 100-vuotias, peroksidilla päänsä blondannut massamurhaaja voi kehittyä pahasta ja hieman ärsyttävästä sivuhenkilöstä koko sarjan samastuttavimmaksi ja moniulotteisimmaksi hahmoksi, jota katsoja säälii ja kannustaa täysin rinnoin?

Sarjan poikkeuksellinen feministinen ote tekee Buffysta kiintoisan. Buffyn naiset ovat vahvoja toimijoita, jotka eivät todellakaan tarvitse miestä pelastamaan pulasta. Sarja onkin kirjoitettu vahvasti naisnäkökulmasta, joka sallii sekä riuskat, toiminnalliset otteet että tyttömäisyyden puuskat. Silti Buffy ei ole "naisten sarja", vaan myös miesgalleria on monipuolisempi kuin yleensä. Se sallii erilaiset mieheyden muodot: hölösuinen perusmies, jurottava vakavikko, liukas naistenmies, kiltti ja lempeä poikaystävä, inisevä nörtti - kaikki kykenevät vaikka mihin. Sarjan luojat rakastavat hahmojaan ja se näkyy.

Kauhusarja on tehty sellaisella taidokkuudella, jota harvoin - jos koskaan aikaisemmin - on nähty televisiossa. 144 jaksossa ja seitsemässä tuotantokaudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljon heikkoja hetkiä. Osa jaksoista on häikäisevää taituruutta. Kun Buffyn dialogi oli saanut ylistystä, Joss Whedon päätti tehdä jakson lähes täysin dialogitta - ja tuloksena on aivan huikea jakso, joka sekä pelottaa että naurattaa. Buffyn kuudennen kauden musikaalijakso on kenties paras yksittäinen jakso, jota yhdessäkään amerikkalaisessa tv-sarjassa on nähty kuunaan.

Sarjan paras ja vaikein puoli on, että se palkitsee faninsa. Kun katselin sarjasta satunnaisia jaksoja, minusta tuntui, että siihen oli vaikea päästä sisään. Buffy palkitsee katsojan, joka on jaksanut roikkua mukana alkuvuosista asti. Parilla viimeisellä kaudella on jo niin paljon sivulauseissa heiteltyjä viittauksia aiempiin tapahtumiin, ettei niihin ehkä pääse kiinni, ellei ole seurannut sarjaa. Mutta fanille ne rikastuttavat ja syventävät sarjaa.

Kaiken kaikkiaan: Buffy the Vampire Slayer on minusta, noin 30-vuotiaasta populaarikulttuurin suurkuluttajasta, televisiohistorian parasta antia. Suosittelen karistamaan ennakkoluulot ja hankkimaan pari ensimmäistä kautta. Viimeistään toisella kaudella olet koukussa.

Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa Buffya on sivuttu tässä kirjoituksessa, jossa pohditaan muun muassa kulttuurilukutaidon merkitystä televisiosarjojen tulkinnassa. Tiivistyksenä Buffy-osiosta toimikoon seuraava lause:

"Yksi enemmistöltä tyystin yli hilseen menevä sarja on Buffy - päällisin puolin naiivi ja teinimäinen sarja, jonka ironisen pinnan alla on kuitenkin havaittavissa älykkäitä pohdiskeluja. Esimerkiksi viidennen tuotantokauden Spike-kuviot muistuttavat Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohdintoja, joskaan eivät ole yhtä ryppyotsaisen tylsiä."

Päivä 57, osa kaksi: Samastumisen vaikeutta

Eräs liikaa juova tuttavani yritti joitain aikoja sitten tyrkyttää minulle olutta. Istuimme muutaman ihmisen porukalla pubissa: minä join kivennäisvettä ja muut kaljaa. Olimme voittaneet pubitietovisan, josta sai palkinnoksi tuopillisen naamaa kohden. Toisessa tilanteessa olisin pyytänyt oman voittopokaalini alkoholittomana versiona, mutta minun ei tehnyt mieli juoda enää mitään, joten annoin sen tulla kaljana - ajattelin, että onpa sitten kavereilla enemmän hörpittävää.

Tämä liikaa juova tuttavani alkoi sitten huuli ymmyrkäisenä ihmetellä, enkö nyt edes yhtä juo. Sanoin, ettei tee mieli, mutta näin hänen kasvoistaan, ettei hän ymmärtänyt sanomaani. Hän alkoi tivata, pelkäänkö ratkeavani ryyppäämään, jos juon yhden. Osittain pelkäsinkin, mutta suurempi syy oli, ettei minun tehnyt mieli sitä ensimmäistä nousuhumalan tunnetta, joka jo yhdestä tuopista tulee. Aiemmin se oli minusta humalan nautinnollisin vaihe - rentouttava ja hymyilyttävä.

Mutta nyt näin ensimmäisen oluen vaikutuksen eri tavalla: rentoutumisen sijasta näin kömpelyyden ja aistien terävyyden vääjäämättömän katoamisen. Hilpeän hiprakan sijasta näin huumeen pakottaman synteettisen hauskuuden, eräänlaisen pakonomaisen tekovirneen. Yritin selittää, että minun ei tee mieli sitä tunnetta, joka alkoholista tulee. Hän oli hetken hiljaa ja otti muutaman hörpyn juomastaan. Tovin kuluttua hän palasi asiaan ja yritti ehdottaa kompromissia: että ottaisin edes puolet oluesta. Pointtini ei selvästikään mennyt perille.

Alkoholin kanssa on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa - joko humallut tai et juo mitään. Oli kyse sitten 40-kiloisesta teinitytöstä tai 200-kiloisesta rahtarimiehestä, alkoholi vaikuttaa vaikka kuinka pieninä annoksina. Ei tarvita kuin se ensimmäinen kulaus antamaan tutun tunteen. Jos ei sitä tee mieli, ei ole mitään merkitystä sillä, juoko puolikkaan tuopin vai kokonaisen.

Tietenkin hän oli jo hieman humalassa ja hänen ymmärryksensä siksi sumentunut. Mutta asian ydin on, että hän ei kyennyt asettumaan asemaani. Syy siihen on tietenkin, ettei hän minun käsittääkseni ollut koskaan kokeillut pitkää selvää kautta. Alkoholi oli niin luonnollinen osa hänen elämänsä vapaahetkiä, ettei hän yksinkertaisesti tiennyt, mistä puhuin. Jos jostain asiasta saa itse nautintoa, voi olla vaikea ymmärtää, että joku voi saada nautintoa sen samaisen asian välttämisestä. Joku pukeutuu kokovalkoiseen, joku toinen pelkkään mustaan.

Tiedän tämän, koska vielä vuosi sitten olin itse se kaljan tyrkyttäjä. Jos joku joi teetä, yritin houkutella ottamaan oluen. Jos joku joi yhden tuopin, halusin hänen ottavan toisen - saatoin ostaa vaikka kannullisen alkoholijuomaa, jotta saisin jonkun muun juomaan lisää. Jos joku oli lähdössä ennen pilkkua, pyysin jatkamaan vielä tunnin tai pari. Ravintolan sulkeuduttua halusin ihmisten lähtevän jatkoille. Pahimmillaan halusin lähteä jonkun kanssa jatkoilta aamukaljalle.

Ihmettelin, mikseivät ihmiset kovin usein halunneet lähteä näihin hullun hankkeisiini. En ihmettele enää. Jos näkisin vuoden takaisen itseni ravintolapöydässä tuoppi edessään, menisin toiseen baariin.

Päivä 57: Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan

Aivot toimivat oudoin tavoin.

Jouduin viime viikon lopulla sairaalaan. Sain jonkin oudon kipukohtauksen, joka yltyi niin sietämättömäksi, että oli pakko tilata ambulanssi. Makoilin sohvalla valittaen ja huutaen kivusta, kun ambulanssimiehet tulivat. Mittasivat pulssia ja kyselivät rutiinikysymyksiään, joihin yritin vastailla parhaani mukaan vaikerointini keskeltä. Toinen ambulanssimiehistä kyseli mahdollisia syitä kipuihini ja yhtenä kysymyksenä muiden joukossa oli: oletko käyttänyt viime aikoina paljon alkoholia?

Muutamassa sekunnissa ehdin mielessäni a) suuttua moisesta epäilystä, b) tuntea ylpeyttä siitä että saatoin vastata kieltävästi ja c) harkita kertovani tälle tuntemattomalle ambulanssimiehelle, että minulla on vuoden juomattomuusprojekti ja projektilla blogi.

Vastasin lyhyesti "en". Sen seurauksena minut kiidätettiin sairaalaan, laitettiin tiputukseen ja annettiin kipulääkettä suoraan suoneen. Mistään vakavasta ei ilmeisesti ollut kysymys, sillä lääkkeen vaikutettua kipu katosi, eikä enää palannut. Myöhemmin kuulin lääkäriltä, että 50 prosenttia äkillisistä minun kaltaisistani kipukohtauksista jää diagnosoimatta.

**

Vaikka tässä tapauksessa "alkoholilla ei ollut osuutta asiaan", on totta, että alkoholi rasittaa tolkuttomasti ruuansulatuselimistöä. Olen 57 päivässä huomannut eron. Kun juo kohtalaisen säännöllisesti - saati runsaasti - alkoholia, erilaiset epämääräiset kivut ja säryt saattavat vaivata vähän väliä. Sattuu vatsaan tai mitä erilaisimpiin lihaksiin, jopa silmien taakse tai korviin. Ei näitä kaikkia särkyjä välttämättä osaa yhdistää alkoholiin. Alkoholittomana useat näistä säryistä katoaa.

Olen kyllä edelleen melko vaivainen esimerkiksi selkäsärkyineni, mutta nyt säryt ja niiden syyt on helppo paikantaa. Selkään sattuu, koska olen tehnyt töitä tietokoneella viiden päivän ajan. Vatsaan sattuu, koska mätin giga-hampurilaisaterian. Päähän sattuu, koska en ole juonut tarpeeksi vettä. Juuri koskaan ei enää käy niin, että yhtäkkiä alkaisi sattua korvanlehteen, enkä tietäisi miksi.

Päivä 53, osa kaksi: mitä sain, mitä menetin?

Sellaista ei olekaan kuin ilmainen lounas.

Niin suuri osa elämästäni on nivoutunut alkoholiin, että on aika listata juomisen hyödyt ja haitat. Mitä juomalla sain, mitä menetin?

Mitä sain eli plussat:

+ sosiaalista varmuutta
+ kavereita
+ oivaltavia ajatuksia
+ loistavaa ajanvietettä
+ paljon hauskoja hetkiä
+ kaivattuja seksikokemuksia
+ ei-kaivattuja seksikokemuksia
+ hyvän olon
+ elämänkokemusta
+ kiinnostavia keskusteluja
+ vahvistunutta nautintoa musiikista ja tanssimisesta
+ hetkellisen avun ahdistukseen ja masennukseen
+ makunautintoja

Mitä menetin eli miinukset:

- parisuhteen (mutta sain tilalle kaivertamattoman kihlasormuksen, jonka voi pantata pahan päivän tullen)
- työn (mutta se olikin vain määräaikainen)
- mielenterveyden (mutta sain tilalle persoonallisuushäiriön)
- kohtalaisen yleiskunnon
- hoikan vartalon (mutta sain tilalle kaljamahan)
- tolkuttomasti rahaa
- ystäviä
- moraalini (mutta sain tilalle repaleisen omantunnon)
- osan aivokapasiteetistani
- vapaan tahdon (mutta sain tilalle riippuvuuden)
- luottotiedot
- melkein toisen parisuhteen
- itsetuntoni
- maineeni

Päivä 53: raskasta ja kylmää, tasaista

Tähän kuulee meren.
Se on nälkäinen kuin eläin.
Levoton ja elävä, tie kaikkialle.
Tähän kuulee meren, rannan talon tuntumassa, rakkaudesta kaukana
päivät pitkiä kuin yöt.
Satanut jo monta päivää
raskasta ja kylmää, tasaista,
satanut kuin meren suojaan kaikki vesi tahtoisi palata.
Pian valo värisee ja sammuu, puhe päässä taukoaa;
muistan kaiken tapahtuneen
kuin jonkun toisen tarinaa.

-CMX: Revontulten repijä-

Päivä 51: houkutuksen siemen

Tänään jäin kiinni pohtimasta, voisinko oppia juomaan kohtuudella. Olen kokeillut ja tiedän, että vastaus on kieltävä. Tai oikeastaan en pohtinut asiaa niinkään, vaan enemmän haaveilin siitä, että voisin osata juoda normaalisti.

Ongelmana on siis se, että jos lähden juopottelemaan, siitä käynnistyy aina putki, joka kestää yleensä pari vuorokautta samoilla silmillä, suuren osan ajasta siitä juopottelen itsekseni jossain puistossa aamulla tai vastaavaa. Silloin kadotan itseni ja muistot tältä ajalta ovat aina ihan kuin jonkun vieraan ihmisen muistoja. Olen melko varma, että saan jonkinlaisen psykoosin viinasta. Ja kun jatkan juomista, ylläpidän tätä sairasta tilaa. Haaveilin tänään siis siitä, että osaisin ryypätä kuin normaali ihminen: vetää kännit, mennä nukkumaan ja potea seuraavana aamuna krapulaa.

Haaveilu on vaarallista, sillä se voi johtaa siihen, että alan uskoa haaveeseeni. Niin on käynyt ennenkin. Olen kyllä onnistunut silloin tällöin käymään parilla kaljalla ilman, että se on ryöpsähtänyt parin päivän tai vähintään koko yön ryyppäykseksi, mutta ne kerrat ovat harvassa. Silloinkin on ollut sellainen tunne kuin kulkisi heikoilla jäillä. Tiedän siis, että en osaa juoda normaalisti (kirjoitin tähänkin lauseeseen aluksi "että en melko varmasti osaa juoda normaalisti" kuin olisin yrittänyt vakuutella itselleni, että ehkä voin oppia). Siksi en saisi edes kuvitella, millaista se olisi. Siinä käy nimittäin helposti niin, että ennen pitkää kokeilen, josko vain parin tuopin juominen onnistuisi. Ja sitten on koko projekti palasina.

Kiellän siis itseäni edes ajattelemasta sitä mahdollisuutta, että voisin juoda hallitusti. Sen sijaan yritän pohtia, miksi ylipäätään juon liikaa. Siitä lisää tuonnempana.

Päivä 50: tipaton tammikuu

Kuin huomaamatta olen näemmä viettämässä tipatonta tammikuuta. En olekaan sellaista kokeillut aiemmin. Minusta tipaton tammikuu on aina vaikuttanut idioottimaiselta projektilta. Arno Kotro kirjoittaa päivän Metro-lehdessä ihan osuvasti, että tipaton tammikuu on siitä kätevä, että sillä voi oikeuttaa sekä loppuvuoden pikkujouluördäykset että kevään kovan juopottelun.

Tipaton tammikuu on tekopyhä. Yritetäänkö sillä todistella, että alkoholin käyttö pysyy hallinnassa? Rangaistaan itseä kuukausi, jotta olisi helpompi ryypätä loput 11 kuukautta? Kuten jo aiemmin kirjoitin, kuukauden voi olla juomatta kuka tahansa. Siinä ajassa ei vielä ehdi tajuta mitään siitä, millaista raitis elämä todella on. Kuten Kotrokin kirjoittaa, tipaton tammikuu on eräänlaista epäelämää, jolloin kärsimättömänä odotetaan, että saisi taas ryypätä ja päivitellään, miten kurjaa ja ilotonta raittiin elämä onkaan.

Totta tietysti on, että kuukaudenkin tauko viinasta puhdistaa elimistöä mojovasti. Mutta jos ei sen aikana ymmärrä tarkastella juomatottumuksiaan kriittisesti, sillä ei loppujen lopuksi ole suurta merkitystä. Tipatonta tammikuuta tarvitsevat vain alkoholin suurkuluttajat. Heille voi olla tärkeää, että omatunto ei soimaa juomisesta, mutta todelliseen muutokseen he eivät pääse tipattomillaan, koska eivät osaa edes etsiä ilojaan mistään muualta sen lohduttoman ja synkän kuukautensa aikana.

Toisaalta: Kotro kirjoittaa, että jatkuva juominen on merkki vääristyneestä elämänasenteesta. En menisi näin pitkälle, koska kysymys on näkökulmasta. Onko rapajuoppous sen vääristyneempi tapa elää kuin raittius? Yhteiskunnan näkökulmasta ehkä onkin, mutta muitakin näkökulmia voi valita. Juopot sairastuvat ja kuolevat, mutta nämäkin asiat ovat luonnollisia. Ihminen ei oikeastaan voi tehdä mitään, mikä ei ole luonnollista, sillä kaikki on luonnollista. On hedelmätöntä alkaa vetää rajoja erilaisten elämäntapojen välille - kenelläkään ei pitäisi voida olla pokkaa sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin.

Yhteiskunnan näkökulmasta vaikkapa homous pitäisi saman periaatteen mukaisesti tuomita vääristyneeksi elämänasenteeksi: se ei palvele lajin säilymistä ja siten romuttaa yhteiskuntaa. Samoin kaikenlainen individualismi pitäisi tuomita: vain yhteisössä ja yhtenäiskulttuurissa on voimaa. Puhumattakaan siitä, että itsemurhan yritys pitäisi säätää rangaistavaksi ja abortti pitäisi kieltää. No, näitä hulluja hihhuleitahan valitettavasti on.

Jos ihminen haluaa ryypätä, ryypätköön. Ehkä hän tuhoaa sillä elämänsä, mutta se on hänen - ja vain hänen - suurin oikeutensa. Kunhan ei vedä muita mukanaan tuhoonsa. Rehellinen juoppo on minusta paljon arvostettavampi yksilö kuin tekopyhä itselleen valehtelija, joka yrittää verhota alkoholiongelmansa säälittävään yritykseen osoittaa, että pystyy olemaan kuukauden juomatta.

Joten terveisiä vain kaikille teille tipattoman tammikuun viettäjille: tiedätte itsekin olevanne alkoholisteja, mutta ette ole sitä vielä myöntäneet. Yrittäkääpä tammikuun jälkeen humalatonta helmikuuta. Siitä voitte jopa oppia jotain.

Päivä 47: Talvikuningas

Tänään vain pikainen kommentti: CMX:n Talvikuningas-albumi on huumaavan hyvä. Siitä tulee humalaan. Sitä kuunnellessa kuluu viikonloppu.

Olisin aseensa
salainen orjansa
veljien pettäjä
kuoleman tuoja

-Katkelma raidalta Pretoriaanikyborgit-

Päivä 45: todellisuuden takana

Kuinka vahvasti me ateistit ripustaudummekaan uskonnottomuuteemme? Tieteellinen maailmankuvamme on hirveän suppea. Saatamme hylätä kristinuskon jumalineen, kukin omista syistämme. Uskon kieltäminen voi olla niin voimakasta, että hylkäämme täysin mahdollisuuden siihen, että todellisuudessamme saattaisi olla jotain maagista ja ylimaallista.

Tieteellinen maailmankuva selittää kaiken, eikö totta? Rationaalinen ihminen tietää todeksi sen, minkä voi mitata ja todentaa. En tiedä, vääristääkö vai selventääkö alkoholittomuus tapaani nähdä maailmaa, mutta viime aikoina olen alkanut suhtautua yhä skeptisemmin tieteeseen. Todellisuuden takana on paljon, jota tiede ei kykene käsittelemään.

Ajatellaan kiveä. Jos sitä tarkastelee tieteellisen maailmankuvan näkökulmasta, se on vaikkapa harmaa, kiinteä esine, joka muodostuu mineraaleista. Vähänkin laajemmasta tarkastelukulmasta tämä on kuitenkin vain kiven representaatio. Meidän aistimme tulkitsevat kiven sellaiseksi. Jo kissa, koira tai oranki näkevät kiven eri tavalla. Niille kivi on jotain muuta, osa todellisuutta ihmisen todellisuuden takana. Se näyttää ja tuntuu erilaiselta.

Jos olisi tarpeeksi hullu yrittääkseen löytää kiven syvemmän olemuksen, ihmiselle ja orangille ja kissalle näkyvän kiven representaatioiden tuolla puolen olevan kiveyden, voisi kai sanoa hieman latteasti, että kivi on energiaa. Sen kummemmin filosofian heittäytymättä, suhde tähän energiaan erottaa tieteellisen maailmankuvan ja mystisen maailmankuvan.

Tiettyyn mystiseen maailmankuvaan kuuluu uskomus, että energia vaikuttaa suoraan energiaan. Tieteellisen maailmankuvan mukaan energia siirtyy energiaan välikappaleen kautta. Edellisen maailmankuvan mukaan voisi ehkä olla mahdollista suunnata omaa energiaa kiveen ja liikuttaa sitä koskematta siihen. Jälkimmäisen mukaan energian siirto vaatii fyysisen kontaktin, käden tai kepin.

Joissain tapauksissa maaginen ja tieteellinen kohtaavat. Maagiseen uskovat ajattelevat, että ihminen voi esimerkiksi loitsimalla suunnata omaa energiaansa itseensä ja parantaa tauteja. Psykologiakin tunnustaa itsesuggestion voiman. Tästä on tietysti pitkä matka sihen, että aletaan leijuttaa kiviä ajatuksen voimalla, mutta siitä seuraa olennaisin ajatus:

Tiede suhtautuu maailmaan ehdottomasti. Sen mukaan todellisuus koostuu vain siitä, minkä on juuri nyt todistettu kuuluvan todellisuuteen. Historia on osoittanut, että tiede ei oikeastaan ole kovin usein oikeassa. Tieteellisesti tosiksi osoitetut käsitykset todellisuudesta kumotaan tämän tästä. Länsimainen tiede pyrkii yleisesti löytämään yhden ja ainoan totuuden asioista ja epäonnistuu siinä koko ajan.

Maaginen suhtautuu maailmaan nöyrästi. Se tunnustaa, ettei todellisuutta voida koskaan ymmärtää. Siitä voidaan tehdä tulkintoja ja olettamuksia, joista osan voidaan uskoa olevan lähellä totuutta, mutta toisista ei tiedetä mitään, eikä mistään voida sanoa mitään ehdotonta ja varmaa. Se hyväksyy, että totuuksia on monia.

Kirjailija Risto Isomäki tiivistää länsimaisen ja intialaisen aatehistorian eron hienosti romaanissaan Sarasvatin hiekkaa. Hän kirjoittaa kutakuinkin niin, että länsimaissa on kaksi ryhmää, jotka kiistelevät auringosta. Toisen ryhmän mielestä aurinko on pyöreä ja toisen ryhmän mielestä aurinko on kuuma. Ryhmät tappelevat näkemyseroistaan siihen asti, kunnes toinen ryhmä tappaa kaikki toiseen ryhmään kuuluvat. Intiassa taas hyväksytään, että aurinko on sekä pyöreä, että kuuma. Totuuksia on yhtä paljon kuin on ihmisiä, eikä yksikään totuus ole väärä.

Kuten tiedämme, intialaisessa maailmankuvassa mystinen, maaginen, on vahvasti läsnä.

Tiedettä ja maagista ei ehkä pitäisikään nähdä vastakkaisina maailmanselityksinä, vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä. Jos hyväksymme sen, että suurin osa maailman tiedosta on sellaista, jota emme koskaan saa selville, eikö silloin ole mahdollista, että jossain rajatun todellisuutemme reunamailla on myös jotain maagista?

Ja vielä pidemmälle vietynä: jos maailmankaikkeus koostuu energiasta, eikö energia ole se, jota erilaisissa kulttuureissa kuvaillaan sanalla jumala? Eikö jumala ole vain metafora maailmankaikkeuden (tai metagalaksin) rakennusaineelle? Tällaisen jumaluuden ateistikin pystyy hyväksymään, ainakin tämä ateisti. Jotain lohduttavaa on siinäkin olettamuksessa, että kun kuolemme, energiamme säilyy osana universumia, vaikka itse lakkaamme olemasta. Eivätkö taivaat, paratiisit ja jälleensyntymisopit olekin vain metaforia energian säilymisen laille?

Uskovaiset kuvittelevat usein, että ateistin maailma on kylmä, lohduton, toivoton ja synkkä. Minusta on kuitenkin lämpimämpi ajatus, että saatan joskus olla osa harmaata, kiinteää, mineraaleista muodostuvaa kappaletta kuin että jatkaisin ikuisuuden ajan omana persoonanani jonkin personoidun jumalhahmon alaisena. Edes kuolema pelastaa hierarkioilta!

"it scares the hell out of me
and the end is all I can see
and it scares the hell out of me
and the end is all I can see"

-Muse: Thoughts of a Dying Atheist-

Päivä 40: motto

On aika nousta vuoteesta
on aika muuttua inhimilliseksi
aika olla muille hyödyksi
..

jos tekopyhyys on kauneutta
olen nähnyt kauneinta maailmassa.

-Ultramariini-

Päivä 40: "Ollaanko me joskus muka tehty jotain muuta kuin ryypätty?"

40 päivän selvyyden aikana olen ollut tekemisissä vain neljän ystäväni kanssa. Heistäkin kahden kanssa olen vaihtanut vain yhden tekstiviestin ja yhden kanssa kaksi sähköpostiviestiä.

Melko eristynyttä elämää.

Ja yhtäkkiä kirkastui miksi. Kaikki ihmiset, joihin vuosien varrella olen tutustunut, ovat olleet kännikavereita. Olen tutustunut heihin humalassa ja viettänyt heidän kanssaan aikaa pääasiassa humalassa.

Joitain heistä olen pitänyt hyvinäkin ystävinäni. Nyt alkaa tuntua siltä, ettei meillä ollut mitään muuta yhteistä kuin kaljoitteluseuran tarve ja viinanhimo.

Yhdelle heistä valitin joitain kuukausia sitten asiasta. Keskustelu oli lyhyt ja meni kuitakuinkin näin:

Minä: "Ärsyttää, ettei nykyään tule tehtyä kavereiden kanssa mitään muuta kuin ryypättyä!"
Kaverini: "Ollaanko me sitten joskus tehty jotain muutakin?"

Ja sillä kysymyksellään hän tiivisti ystäviin liittyvän problematiikkani. Kesti monta kuukautta ennen kuin todella ymmärsin asian. Nyt kun muistin asian, tajuan eräänkin ystäväni luonnehtineen minua kerran "juopottelukaverikseen". Silloin pidin sitä hyvänä, toverillisena ja jopa tavallaan intiiminä luonnehdintana. Taisin olla pahasti väärässä.

**

Minulla on ollut ongelmia ystävieni kanssa koko aikuisikäni. Olen tuntenut, että näen heitä vain jos itse pyydän heitä johonkin. Olen riidellyt useimpien kanssa ja loukannut melkeinpä jokaista.

Nyt minusta tuntuu, että useimmat konfliktit ovat aiheutuneet ristiriidasta tavassamme suhtautua ystävyyteemme. Siinä missä minä olen kuvitellut ystävyytemme kovinkin syvälliseksi, minä olen ollut heille vain ryyppyseuraa. Olen ehkä heidän näkökulmastaan ylittänyt sopimattomasti toveruutemme läheisyyden asteen rajoja kommentoimalla asioita joita minulla ei ole oikeutta kommentoida. Ja toisaalta minua on suututtanut heidän etäisyytensä, jota en kyennyt ymmärtämään.

Ja nyt, kun en enää käy baarissa, enkä bileissä, enkä juo, minua ei enää kannata pyytää mihinkään. Emmehän koskaan ole muutenkaan mitään muuta tehneet. Heillä kaikilla on omat ihmisensä, joiden kanssa tekevät muita asioita: harrastavat, urheilevat, hakevat kulttuurielämyksiä, syövät ja keskustelevat. Heillä kaikilla on ystävänsä.

**

Tämän havainnon tekeminen on samaan aikaan kannustavaa ja järkyttävää. Olen kiitollinen siitä yhdestä ystävästä, jonka kanssa olen ollut tekemisissä - siitä ainoasta johon olen tutustunut selvänä, jo ennen kuin olin koskaan alkoholia maistanut.

Ja toisaalta tämä havainto saattaa pakottaa minut tekemään eriskummallisen tempun: tutustumaan ystäviini uudestaan. Sillä mistäpä tässä iässä enää uusiakaan kavereita taikoo? Mitä vanhemmaksi muuttuu, sitä huonommaksi muuttuvat tilastolliset mahdollisuudet löytää uusia ystäviä.

**

Toisaalta kaikki aiemmat havaintoni voivat aiheutua myös psykoottisesta mielenterveyshäiriöstäni.

Päivä 38: katsaus lähitulevaisuuden karikoihin

Ensimmäiset 38 päivää alkoholitta ovat sujuneet mallikkaasti. Alun odottamaton inho alkoholia kohtaan on mennyt ohi ja nyt tunnen outoa pelkoa humalaa kohtaan. Tiedän, että olen hyvin kaoottinen persoona kännissä ja mitä enemmän saan etäisyyttä tähän persoonaan, sitä vähemmän häntä kaipaan. Pelko kumpuaakin siitä, että entä jos lipsahdan?

Alkoholista irrottautuminen ei ole vaikeaa. Tipattoman tammikuun pystyy vetämään läpi paatuneinkin alkoholisti, jos tahtoo. Viinasta irti pysyminen on vaikeampaa. Ensimmäiset 38 päivää ovat olleet kuin 5000 metrin kevyt hölkkä, mutta tässä vaiheessa suoritus alkaa kääntyä maratoniksi.

**

Vuodenvaihteessa olen aina hyvällä tuulella. Vanha vuosi epäonnistumisineen ja turhautumisineen voi mennä, on kuin nahkansa loisi tai vaihtaisi löylyveden. Voi ajatella, että tämä on se vuosi, jolloin kaikki vaikeudet kääntyvät hyväksi ja minustakin tulee parempi ihminen. Olen pettänyt itseäni tällä ajattelutavalla vuosikymmenen.

Mutta ensimmäisen kerran taidan tosissani uskoa väitteeseen. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että heidän persoonallisuutensa on hakattu kiveen jo varhaisnuoruudessa. He sanovat, että eivät voi enää muuttaa itseään, koska heidät on kasvatettu tietynlaisiksi. Tämä ei tietenkään ole totta. Persoonallisuus on jatkuvassa muutostilassa. 10 vuotta sitten olin täysin erilainen ihminen kuin nyt. Hitto, viikko sitten, päivä sitten, tunti sitten olin erilainen kuin olen nyt. Jopa tämän tekstin kirjoittaminen muuttaa minua jollain tavalla.

Hetkeäkään en usko, että olisin 10 vuoden kuluttua samanlainen ihminen kuin nyt. Ero aiempaan ajattelutapaani on, että nyt uskon olevani 10 vuoden kuluttua parempi. Aiemmin uskoin, että ainoa mahdollinen suunta on alaspäin. Tästä uudesta, myönteisestä suhtautumisesta itseeni minun on kiittäminen - näin uskallan väittää - alkoholittomuuttani.

*

Projektillani on silti luvassa vaarallisia karikoita.

1) Ensimmäinen vakava koetus seuraa noin kuukauden kuluttua, kun on tarkoitus lähteä kaveriporukalla löhölomalle aurinkokohteeseen. Miten pysytellä selvänä, kun muut pämppäävät?

2) Kevään tullen elämä alkaa hymyillä. Lämpö ja aurinko saavat huolettomalle tuulelle. Silloin on ollut tapana istuskella pussikaljoittelemassa, kun tarkenee. Alkavatko projektini ja elämäntapamuutokseni silloin tuntua etäiseltä projektilta. Kysynkö itseltäni, mitä ihmettä oikein ajattelin?

3) Minulla on tänä vuonna elämäni ensimmäinen oikea kesäloma. Miten pysytellä kuivin suin, kun heinäkuiset terassit houkuttavat, eikä järkevää tekemistäkään ole?