Päivä 57, osa kolme: Televisiohistorian paras sarja

Eräänlaisena terapiatekemisenä olen parin kolmen kuukauden aikana katsellut kokonaisuudessaan Buffy, vampyyrintappaja -televisiosarjan. Olin aluksi melko skeptinen sarjaa kohtaan ja myönnettäköön että syynä oli sarjan nimi. Olin nähnyt joitain satunnaisia jaksoja aiemmin ja pidin sitä tavallaan ihan viihdyttävänä sarjana, jota voisi ehkä silloin tällöin katsella salaa myöntämättä asiaa kenellekään. Vähän niin kuin katselin joskus yksittäisiä jaksoja Sunset Beach -saippuasarjaa, vaikken varsinaisesti seurannut sitä.

Noin 30 vuotta kestäneen elämäni aikana en ole tehnyt mistään tv-sarjasta kolossaalisempaa virhearviota. Te jotka olette nähneet sarjan tiedätte jo, mistä kirjoitan, mutta sarjaan vihkiytymättömille väännettäköön rautalangasta: kyseessä ei ole pinnallinen high school -teinisarja, vaikka niin voisi sarjan nimen ja muutaman satunnaisen minuutin katselun perusteella päätellä. Myönnettäköön, että Buffy-koukkuun jääminen voi kestää muutaman jakson sulattelun ajan, mutta kun koukkuun jää, ei kyydistä tee mieli poistua.

Mistä Buffyn runsaudensarvea aloittaisi purkamaan? Perusidea kieltämättä kuulostaa naiivilta: 16-vuotias koulutyttö Buffy tappaa vampyyreja. Mutta se on vain pintaa. Kyseessä on äärimmäisen hyvin käsikirjoitettu sarja, joka on pinnalta kepeä ja sisältä syvä kuin ihmissielu. Buffy on humoristinen seikkailusarja, joka käsittelee kuin varkain isoja teemoja. Se on hauskempi kuin useimmat komediat ja jännittävä kuin mikä. Nokkela dialogi ei ole lainkaan teennäistä, vaan yksinkertaisesti parasta, mihin tv on koskaan kyennyt.

Buffy ottaa täysin uusia näkökulmia sankaruuden ja pahuuden teemoihin. Mielestäni ei olisi liioiteltua verrata Buffya Alan Mooren ja etenkin Neil Gaimanin maailmoihin. Uskallan väittää, että sarjan luoja Joss Whedon on Moorensa ja Gaimaninsa lukenut. Missä muualla kuin Buffyn maailmassa 100-vuotias, peroksidilla päänsä blondannut massamurhaaja voi kehittyä pahasta ja hieman ärsyttävästä sivuhenkilöstä koko sarjan samastuttavimmaksi ja moniulotteisimmaksi hahmoksi, jota katsoja säälii ja kannustaa täysin rinnoin?

Sarjan poikkeuksellinen feministinen ote tekee Buffysta kiintoisan. Buffyn naiset ovat vahvoja toimijoita, jotka eivät todellakaan tarvitse miestä pelastamaan pulasta. Sarja onkin kirjoitettu vahvasti naisnäkökulmasta, joka sallii sekä riuskat, toiminnalliset otteet että tyttömäisyyden puuskat. Silti Buffy ei ole "naisten sarja", vaan myös miesgalleria on monipuolisempi kuin yleensä. Se sallii erilaiset mieheyden muodot: hölösuinen perusmies, jurottava vakavikko, liukas naistenmies, kiltti ja lempeä poikaystävä, inisevä nörtti - kaikki kykenevät vaikka mihin. Sarjan luojat rakastavat hahmojaan ja se näkyy.

Kauhusarja on tehty sellaisella taidokkuudella, jota harvoin - jos koskaan aikaisemmin - on nähty televisiossa. 144 jaksossa ja seitsemässä tuotantokaudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljon heikkoja hetkiä. Osa jaksoista on häikäisevää taituruutta. Kun Buffyn dialogi oli saanut ylistystä, Joss Whedon päätti tehdä jakson lähes täysin dialogitta - ja tuloksena on aivan huikea jakso, joka sekä pelottaa että naurattaa. Buffyn kuudennen kauden musikaalijakso on kenties paras yksittäinen jakso, jota yhdessäkään amerikkalaisessa tv-sarjassa on nähty kuunaan.

Sarjan paras ja vaikein puoli on, että se palkitsee faninsa. Kun katselin sarjasta satunnaisia jaksoja, minusta tuntui, että siihen oli vaikea päästä sisään. Buffy palkitsee katsojan, joka on jaksanut roikkua mukana alkuvuosista asti. Parilla viimeisellä kaudella on jo niin paljon sivulauseissa heiteltyjä viittauksia aiempiin tapahtumiin, ettei niihin ehkä pääse kiinni, ellei ole seurannut sarjaa. Mutta fanille ne rikastuttavat ja syventävät sarjaa.

Kaiken kaikkiaan: Buffy the Vampire Slayer on minusta, noin 30-vuotiaasta populaarikulttuurin suurkuluttajasta, televisiohistorian parasta antia. Suosittelen karistamaan ennakkoluulot ja hankkimaan pari ensimmäistä kautta. Viimeistään toisella kaudella olet koukussa.

Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa Buffya on sivuttu tässä kirjoituksessa, jossa pohditaan muun muassa kulttuurilukutaidon merkitystä televisiosarjojen tulkinnassa. Tiivistyksenä Buffy-osiosta toimikoon seuraava lause:

"Yksi enemmistöltä tyystin yli hilseen menevä sarja on Buffy - päällisin puolin naiivi ja teinimäinen sarja, jonka ironisen pinnan alla on kuitenkin havaittavissa älykkäitä pohdiskeluja. Esimerkiksi viidennen tuotantokauden Spike-kuviot muistuttavat Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohdintoja, joskaan eivät ole yhtä ryppyotsaisen tylsiä."