Päivä 45: todellisuuden takana

Kuinka vahvasti me ateistit ripustaudummekaan uskonnottomuuteemme? Tieteellinen maailmankuvamme on hirveän suppea. Saatamme hylätä kristinuskon jumalineen, kukin omista syistämme. Uskon kieltäminen voi olla niin voimakasta, että hylkäämme täysin mahdollisuuden siihen, että todellisuudessamme saattaisi olla jotain maagista ja ylimaallista.

Tieteellinen maailmankuva selittää kaiken, eikö totta? Rationaalinen ihminen tietää todeksi sen, minkä voi mitata ja todentaa. En tiedä, vääristääkö vai selventääkö alkoholittomuus tapaani nähdä maailmaa, mutta viime aikoina olen alkanut suhtautua yhä skeptisemmin tieteeseen. Todellisuuden takana on paljon, jota tiede ei kykene käsittelemään.

Ajatellaan kiveä. Jos sitä tarkastelee tieteellisen maailmankuvan näkökulmasta, se on vaikkapa harmaa, kiinteä esine, joka muodostuu mineraaleista. Vähänkin laajemmasta tarkastelukulmasta tämä on kuitenkin vain kiven representaatio. Meidän aistimme tulkitsevat kiven sellaiseksi. Jo kissa, koira tai oranki näkevät kiven eri tavalla. Niille kivi on jotain muuta, osa todellisuutta ihmisen todellisuuden takana. Se näyttää ja tuntuu erilaiselta.

Jos olisi tarpeeksi hullu yrittääkseen löytää kiven syvemmän olemuksen, ihmiselle ja orangille ja kissalle näkyvän kiven representaatioiden tuolla puolen olevan kiveyden, voisi kai sanoa hieman latteasti, että kivi on energiaa. Sen kummemmin filosofian heittäytymättä, suhde tähän energiaan erottaa tieteellisen maailmankuvan ja mystisen maailmankuvan.

Tiettyyn mystiseen maailmankuvaan kuuluu uskomus, että energia vaikuttaa suoraan energiaan. Tieteellisen maailmankuvan mukaan energia siirtyy energiaan välikappaleen kautta. Edellisen maailmankuvan mukaan voisi ehkä olla mahdollista suunnata omaa energiaa kiveen ja liikuttaa sitä koskematta siihen. Jälkimmäisen mukaan energian siirto vaatii fyysisen kontaktin, käden tai kepin.

Joissain tapauksissa maaginen ja tieteellinen kohtaavat. Maagiseen uskovat ajattelevat, että ihminen voi esimerkiksi loitsimalla suunnata omaa energiaansa itseensä ja parantaa tauteja. Psykologiakin tunnustaa itsesuggestion voiman. Tästä on tietysti pitkä matka sihen, että aletaan leijuttaa kiviä ajatuksen voimalla, mutta siitä seuraa olennaisin ajatus:

Tiede suhtautuu maailmaan ehdottomasti. Sen mukaan todellisuus koostuu vain siitä, minkä on juuri nyt todistettu kuuluvan todellisuuteen. Historia on osoittanut, että tiede ei oikeastaan ole kovin usein oikeassa. Tieteellisesti tosiksi osoitetut käsitykset todellisuudesta kumotaan tämän tästä. Länsimainen tiede pyrkii yleisesti löytämään yhden ja ainoan totuuden asioista ja epäonnistuu siinä koko ajan.

Maaginen suhtautuu maailmaan nöyrästi. Se tunnustaa, ettei todellisuutta voida koskaan ymmärtää. Siitä voidaan tehdä tulkintoja ja olettamuksia, joista osan voidaan uskoa olevan lähellä totuutta, mutta toisista ei tiedetä mitään, eikä mistään voida sanoa mitään ehdotonta ja varmaa. Se hyväksyy, että totuuksia on monia.

Kirjailija Risto Isomäki tiivistää länsimaisen ja intialaisen aatehistorian eron hienosti romaanissaan Sarasvatin hiekkaa. Hän kirjoittaa kutakuinkin niin, että länsimaissa on kaksi ryhmää, jotka kiistelevät auringosta. Toisen ryhmän mielestä aurinko on pyöreä ja toisen ryhmän mielestä aurinko on kuuma. Ryhmät tappelevat näkemyseroistaan siihen asti, kunnes toinen ryhmä tappaa kaikki toiseen ryhmään kuuluvat. Intiassa taas hyväksytään, että aurinko on sekä pyöreä, että kuuma. Totuuksia on yhtä paljon kuin on ihmisiä, eikä yksikään totuus ole väärä.

Kuten tiedämme, intialaisessa maailmankuvassa mystinen, maaginen, on vahvasti läsnä.

Tiedettä ja maagista ei ehkä pitäisikään nähdä vastakkaisina maailmanselityksinä, vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä. Jos hyväksymme sen, että suurin osa maailman tiedosta on sellaista, jota emme koskaan saa selville, eikö silloin ole mahdollista, että jossain rajatun todellisuutemme reunamailla on myös jotain maagista?

Ja vielä pidemmälle vietynä: jos maailmankaikkeus koostuu energiasta, eikö energia ole se, jota erilaisissa kulttuureissa kuvaillaan sanalla jumala? Eikö jumala ole vain metafora maailmankaikkeuden (tai metagalaksin) rakennusaineelle? Tällaisen jumaluuden ateistikin pystyy hyväksymään, ainakin tämä ateisti. Jotain lohduttavaa on siinäkin olettamuksessa, että kun kuolemme, energiamme säilyy osana universumia, vaikka itse lakkaamme olemasta. Eivätkö taivaat, paratiisit ja jälleensyntymisopit olekin vain metaforia energian säilymisen laille?

Uskovaiset kuvittelevat usein, että ateistin maailma on kylmä, lohduton, toivoton ja synkkä. Minusta on kuitenkin lämpimämpi ajatus, että saatan joskus olla osa harmaata, kiinteää, mineraaleista muodostuvaa kappaletta kuin että jatkaisin ikuisuuden ajan omana persoonanani jonkin personoidun jumalhahmon alaisena. Edes kuolema pelastaa hierarkioilta!

"it scares the hell out of me
and the end is all I can see
and it scares the hell out of me
and the end is all I can see"

-Muse: Thoughts of a Dying Atheist-