Lehtigallup kysyi, miten vuoden pimein aika näkyy mielialassa. Vastaukset olivat odotetun kaltaisia, yllätyksettömiä: masentaa, väsyttää, v*tuttaa, tuntuu ettei tästä selviä.
En ole koskaan osannut samastua ihmisiin, jotka suhtautuvat pimeään tällä tavoin. Minulle pimeys on voimavara. Auringonvalon vähäisyys toki väsyttää, mutta kun huolehtii riittävästä c-vitamiinin saannista, se ei oikeastaan ole ongelma. Kerran eräs terveydenhoitoalan työntekijä suositteli minulle valohoitoa kaamosmasennukseen. Hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoitin, kun sanoin, ettei pimeä masenna minua.
Pimeä suojaa. Siihen voi piiloutua. Sysimustaan talviyöhön eivät arjen vaatimukset yllä. Sankimmasta pimeydestä vihamiehet eivät tavoita, epäonnistumisensa ja virheensä voi unohtaa. Pimeinä kuukausina voi melkein kulkea pää pystyssä ja riemuita siitä, että on turvassa. Kukaan ei karsasta, jos ei hymyile.
Kevään ja kesän kirkkaassa valossa kaikki on toisin. Epävarmuus ei jää näkemättä, kömpelöt liikkeet korostuvat. Aistit ovat valppaina, ihminen huomataan.
Pimeässä on kuin peiton alla tai kohdussa, paikassa johon aina kaipaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti