Punssisuklaa, rommikonvehdit ja muut "aikuisten karkit" ovat minusta aina olleet yököttäviä. En parhaalla tahdollakaan ymmärrä, mikä niissä viehättää. Jos haluaa kermalikööriä tai rommia, luulisi, että ne voi juoda erikseen ja nauttia suklaan suklaana.
Olen aina rakastanut suklaata. Viime jouluna pääsin ensimmäisen kerran kosketuksiin todellisten suklaanautintojen kanssa, kun sain lahjaksi käsin valmistettuja konvehteja. Ja minkä nautinnon ne soivatkaan! On vaikea kuvailla, kuinka paljon paremmalta ne maistuvat kuin jotkin arkiset Fazer-levyt. On kuin vertaisi Lidlin halvinta nakkia ja 30 euron ravintolaleikettä toisiinsa. Vertaus on tietysti epäreilu: Fazer-levyt täyttävät oman tehtävänsä hyvin. Mutta käsin tehdyt konvehdit ovat lähempänä taidetta. Joululahjana ne ovat siitäkin oivia, että antaja voi valita jokaisen makeisen erikseen saajalle.
Pääsin muuten nautiskelemaan eilen aivan ilmaiseksi äsken mainitsemaani 30 euron sisäfileleikettä. Jotain sen mausta kertonee, että kukaan syöjistä ei puhunut koko ruokailun aikana sanaakaan. Kaikki hymyilivät lopuksi onnellisesti, raukeasti.
Tällainen ruoka on todellakin lähellä taidetta. Kyse ei ole pelkästään ravinnontarpeen tyydyttämisestä. Kun joku valmistaa tällaisen tolkuttoman hyvän aterian, hän tekee kaikkensa, jotta sen syöjä nauttisi kaikilla aisteillaan mahdollisimman paljon ja saisi siitä huikeita elämyksiä. Eikö taidekin onnistuessaan aiheuta kokijassaan samankaltaisia reaktioita kuin loistokas ruoka? Jos tässä maailmassa on jotain jumalaista, ne ovat tällaiset kokemukset.
Oli kyse sitten suklaasta, leikkeistä tai mistä hyvänsä - joku tuntemattomaksi jäävä ihminen on käyttänyt kaiken taitonsa, kaiken oppimansa, jotta toinen tuntematon kadottaa hetkeksi itsensä. Voiko suurempaa pyyteettömyyttä olla?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti